Kuva: Valtteri Mäkelä
Juuso Kekkosen Outo homo oli viime syksyn kiinnostavimpia teatterijuttuja. Esitys oli vaikuttava, sopivan omakohtainen ja hauska. Oli siis lähes pakko lähteä katsomaan sen niin sanottua jatko-osaa Pilkkaa jumalaa. Odotuksissa oli sekä informatiivinen että todennäköisesti myös hauska ilta.
Lavalle astuu alaston Juuso Kekkonen. Sille on ihan syykin. Kekkonen haluaa aivan aluksi esitellä tuoreehkoa sormeaan komistavaa kihlasormusta ja pohtia sen merkitystä. Lisäksi alastomuus kuulemma tuottaa jaetun nolouden ja hämmennyksen tunteen yhdistäen yleisöä ja esiintyjää. Jostain syystä alastomuus ei vaivaa. Nähtiinhän sitä jo Oudossa homossakin ja toisaalta se tuntuu palvelevan jotain tarkoitusta eikä homman pointtina ole vain esitellä taikapenistä.
Noin kahden tunnin aikana Kekkonen puhuu, puhuu ja puhuu. Vaatteet lisääntyvät vähitellen. Teetä ja vettä kuluu, kun esiintyjän suu kuivuu. Aiheet rönsyilevät, yleisö kuuntelee tarkkaan. Puhutaan rakkaudesta, polyamoriasta ja seksistä. Pohditaan meemien leviämistä ihmisten välillä, miksi jokin ajatus toistuu samankaltaisena läpi vuosisatojen? Mietitään uskontoja, kristinuskon paikoittaista epäloogisuutta ja toisaalta myös uskonnollisten kokemusten aiheuttamia tunteita. Sitäkin, että uskonnollisista rituaaleissa voi kokea rauhan tuntua, vaikkei niistä ymmärtäisikään.
Monologissa käsitellään vähemmän uskontoja kuin ensi alkuun ajattelin. Toki niistäkin puhutaan, pääasiassa kristinuskosta. Erityisesti ruoditaan Raamattua, sen kokoamistapaa ja ristiriitaisuutta. Sitä, että evankeliumit eivät ole toistensa kanssa samaa mieltä ja jotkin sen esittämät ajatukset ovat nykymaailmassa auttamattomasti vanhentuneita. Tällöin Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen nousee kummalliseen valoon. Kekkosen puheessa seikkailee salanimellä myös hänen ystävänsä, Superdestructophanto 3000 (kirjoitin tämän hyvin todennäköisesti väärin), joka elämässään on saanut niskaansa vaikka mitä uskonnon varjolla. Ystävän kokemukset kuulostavat hurjilta. Uskonnon varjolla ja sen uskomuksien kautta voidaan tehdä hyvää, mutta toisaalta myös paljon pahaa. Tarkoittamatta tai tahallisesti.
Asiaa on paljon, mutta esitys ei tunnu pitkäveteiseltä. Hieman polveileva se on, välillä kadotin hetkittäisesti punaisen langan, mutta pysyin kuitenkin pääosin kyydissä. Esityksen jälkeen päässä humisi ja totesin katsomossa olleelle ystävälleni, että tätä pitää hieman sulatella. Ystävä totesi, että loppupeleissä sulateltavaa on aika vähän kun asiat selitettiin niin auki. Huomasin sen olevan aivan totta. Pään surina johtui vain informaation runsaasta määrästä, ei suinkaan hämmennyksestä. Oivallista.
Itse kuulun kirkkoon. En nyt ryhdy tässä ruotimaan omaa uskonnollisuuttani sen kummemmin, mutta ainakaan omasta puolestani en kokenut itseäni loukatuksi. Monologin yksi toistuvista aiheista oli omien uskomusten koetteleminen, se että törmäyttää niitä maailmaa vasten ja katsoo pysyvätkö ne kasassa. Riippuu varmasti aivan ihmisestä, miltä törmäyttäminen tämän esityksen kanssa tuntuu. Jos kaikki pysyy kasassa, hyvä niin. Jos ei, niin pohtiminen ei koskaan ole pahitteeksi. Törmäyskurssilla tuppaa usein oppimaan uutta sekä itsestään että maailmasta. Harmillisinta ehkä on, että oikeasti törmäyttämistä kaipaavat harvoin eksyvät tämänkaltaisten esitysten katsomoihin.
Odotan kovasti Iholla-trilogian kolmatta osaa, sen menemme ehdottomasti sitten katsomaan. Sekä Pilkkaa jumalaa että Outo homo pyörivät tällä hetkellä vierailuesityksinä Teatteri Tuikkeessa.
ps. Mainittakoon tässä vielä, että tunnen esiintyjän myös lavan ulkopuolella, olemmepa olleet samassa työpaikassakin, mutten silti koe itseäni jääviksi tästä kirjoittamaan.
