kujerruksia

Julisteen maalannut Armi Terhemaa.

Palasin tänään juurilleni ja matkailin omaan vanhaan lukiooni katsomaan Sirkus Strada -musikaalia. Tikkurilan lukiolla alkaa olla pitkät perinteet omien musikaalien valmistuksessa ja tekemiseen osallistuu koko koulu, niin opiskelijat kuin opettajat.

Sirkus Strada kertoo kiertävän sirkuksen tarinaa. Elämä kulkee matkalaukuissa mukana ja joukkio kulkee maasta toiseen esittäen, laulaen ja ollen perhe vaikka kaikki ovatkin eri puolilta maailmaa. Matkassa ovat mukana niin voimamiehet, jonglöörit, leijona kesyttäjineen, trapetsitaiteilijat sekä tirehtööri. Tarinan keskiössä ovat kuitenkin tirehtööri nuori poika, Saska, joka yrittää löytää itsestään taikurinlahjoja kaivaten jotain, sekä Mykkä klovni, paperiton siirtolainen joka kantaa harteillaan raskasta epätietoisuuden taakkaa.

Opiskelijat ovat todella paneutuneet rooleihinsa ja lavalla nähdään hienoja suorituksia niin näyttelemisessä kuin laulussakin. Repliikkien rytmitys oli ehkä vielä hieman hakusessa, mutta vuorosanat tulivat napakasti ja näytelmä rullasi kappaleiden avustuksella eteenpäin. Lavalla nähdään myös perinteisiä sirkusnumeroita voimailusta ja jonglöörauksesta akrobatiaan ja taikaan, illuusioihin.

Sirkusteltta on luotu lavalle riippuvin kankain ja tunnelmaa lisää entisestään teemaan sopiva musiikki. Kaiken musiikin tuottaa lavan reunalla istuva orkesteri. Kappaleet ovat koulun musiikinopettajien ja opiskelijoiden yhteistä käsialaa ja myös orkesterista löytyy edustajia niin opettajista kuin opiskelijoistakin.

Parasta on kuitenkin se, että yhteisen tekemisen meininki näkyy ja lavalla ollaan ylpeitä siitä mitä on saatu aikaan. Loppujen lopuksi Sirkus Stradasta jää hyvä mieli ja päässä soi Maailman sylissä -kappaleen kertosäe. Lämpimät kiitokset tilulaisille mukavasta illasta!

Ja menkäähän tekin katsomaan, esityksiä vain tämän viikon.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aikakertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.

Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?

Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.

Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.

Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.

Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.

Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.

Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä Neljäs tie tahkoaa nyt viimeisiä näytöksiään, joulukuussa on jäljellä vielä kolme esitystä. Taloustieto ja Suomen historia eivät ole vahvimpia alueitani, mainoksissa luvataan komediaa suomalaisesta demokratiasta. Lähdin kuitenkin katsomaan ja vielä parinkymmenen oppilaan kanssa.

Ensimmäisellä puoliajalla juonen käänteissä pysyy suurinpiirtein mukana. On Mannerheimia, Paasikiveä, YYA-sopimusta ja suurien ikäluokkien syntyminen. Venäjän karhu saunoo Kekkosen kanssa. Moninaisten vaiheiden ja tuokiokuvien kautta päästään EU:hun asti. Toisella puoliajalla homma tuntuu lähtevän aivan erilaisiin sfääreihin. Aikatasolla hypitään 90- ja 00-lukujen välillä ja puhutaan rahakriisistä, EMUsta, katastrofeista ja siitä että metsään mennään. Demokratiasta ei tunnu olevan tietokaan, päätökset tehdään mystisten papereiden avulla ja kokoussaleissa kiristellään hampaita.

Keskustelunpätkät on pääosin otettu suoraan haastatteluista, puheista, pöytäkirjoista tai vastaavista joten teksti on varsin kapulakielistä ja paikoitellen tällaiselle talousmaallikolle lähes käsittämätöntä. Fiktiivisistä hetkistä vastasivat muun muassa Mikki Hiiri, Konsensuskeiju ja Emu (joka rääkymisellään oli kyllä oma suosikkini). Lavalla nähdään siis sekä eduskunnan istuntoja että absurdeja hetkiä keijujen ja taikapölyn parissa.

Screenilla näkyvät tekstitykset kuljettavat näytelmää, joka etenee pääasiassa musiikkinumeiroiden ja kokousten avulla. Asiaa on paljon ja toisinaan on hankala seurata lavalla tapahtuvaa hälinää ja lukea samalla tekstejä, mutta ilmankaan en olisi halunnut olla. Vähintäänkin tekstitysten avulla sai seurattua sitä kuka puhuu ja missä vuodessa mennään.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Dokumentaarinen tyyli muistuttaa Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmiä (vaikka olenkin nähnyt vain sen toisen). Taustalta löytyykin samoja henkilöitä, sillä sekä Susanna Kuparinen että Jari Hanska ovat myös Neljännessä tiessä taustatoimittajina. Vaikka pituus on molemmissa ollut suurinpiirtein sama, on Kansallisteatterin versio mielestäni ongelmallisempi. Asiaa ja poliittista jargonia syydetään katsomoon kovalla vauhdilla ja heikompi tipahtaa helposti kelkasta. Ryhmiksessä tavallista pulliaista kannateltiin hieman paremmin, tosin myönnettäköön että kyllä siellä Eduskunta II:ssakin sai pinnistellä että pysyi kyydissä.

Sen tosin sanon, että kyllä Kansiksessa osataan luoda tunnelmaa ja efektejä. Koko katsomo tuntui toisinaan jyrisevän pommituksissa ja valoilla saadaan ihmeitä aikaan. Lisäksi lavaa käytetään tehokkaasti hyödyksi ja siellä muun muassa ajellaan autoilla sekä tanssitaan Ketchup Songia. Mainittakoon tässä vielä, että videota on myös käytetty hienosti hyväksi. Mahtavaa.

Neljäs tie ei ole helppo näytelmä. Vaikka se pyrkii viihteellisyyteen, on sisältö sen verran raskas että kolmen tunnin keskittyminen ottaa koville. Loppuvaiheessa jargon tuntuu kulkevan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja valojen sammuessa olo on kuin puulla päähän lyöty. Näyttelijöille nostan joka tapauksessa hattua, sillä moninaisten roolien ja koreografioiden hallitsemisessa saa todella tehdä töitä. Lisäksi tällaisena Itsevaltiaat-lapsena oli myös hauska palata tuttujen poliitikkokarikatyyrien pariin.

Niin ja pääsenköhän minä koskaan eläkkeelle. En varmaan. Pelottavia nämä talousasiat.

Kuva: Warner Bros., Esperanto Filmoj, Heyday Films

Mies ilmoitti keskiviikkona napakasti, että nyt niin moni on kehunut Gravitya että me menemme katsomaan sen perjantaina. Asia selvä, mennään vain.

Jossain tulevaisuudessa ollaan päivittämässä Hubble-satelliittia. Tohtori Stone (Sanda Bullock) korjaa, astronautti Kowalsky (George Clooney) valvoo että kaikki sujuu niin kuin pitäisi. Paitsi ettei suju. Houstonilta tulee varoitus lähestyvästä avaruusromusta, joka on peräisin räjäytetystä satelliitista. Romun osuessa kohdalle peli on helposti menetetty. Ja sieltähän se romu tulee, väistämättömästi, käsittämättömällä nopeudella, eikä avaruudessa ole jarruja.

Tämän kummemmin en sitten juonesta sanokaan, se pitää kokea itse. Avaruudessa joka tapauksessa ollaan ja se on pelottavaa. Ohjaaja on ilokseni ymmärtänyt realismin mahdollisuudet ja ymmärtänyt fysiikan lait: avaruudessa ääni ei kulje. Muutenkin elokuva on suurin piirtein realismin rajoissa kuljeskeleva, tosin joitain vapauksia oli kuulemma otettu tarinankerronnallisista syistä.

Äänimaailmassa olisin itse asiassa tyytynyt vieläkin pelkistetympään. Olisin ehkä jopa poistanut kaiken musiikin, joka ei tule elokuvassa luonnollisesti, siis esimerkiksi radiosta. Luulen, että se ainakin minulle olisi lisännyt illuusion tuntua. Lisäksi huomasin hieman pahastuvani, kun tajusin tietynlaisen musiikin yrittävän johdatella minua tietynlaiseen mielentilaan. Olisin minä sinne päässyt ilmankin.

Tuntuu käsittämättömältä, että avaruuskohtaukset on tehty digitaalisena. Ne ovat upeita. Maapallo on upea. Ja samalla kaikki on hirvittävän pelottavaa, suuri tyhjyys ja tietoisuus siitä, että jos nyt pääsee irti se on menoa. Lisäksi tämä oli hieno 3D, väistelin avaruusromua enkä jaksanut ärsyyntyä kakkuloista. Elokuvan jälkeen silmät tosin olivat väsyneet, saattaa kyllä johtua myös matalasta vireystilasta tai sitten intensiivisestä tuijotuksesta.

Mutta olipahan siis hieno. Bullock ja Clooney eivät kuulu omaan näyttelijäsuosikkikaartiini, mutta kyllä minä tässä heihin uskoin. Hyvät valinnat. Ja uskoisin, että Bullock pärjää tässä kuitenkin paremmin kuin rooliin kaavailtu Angelina Jolie. Menkäähän katsomaan. Ja 3D:nä. Hopihopi. Tiedätte sitten mistä puhutaan.

Annika Lutherin Lärärrummet (Schildts & Söderströms, 2013) pomppasi silmille keväällä julkaistuista katalogeista. Itsekin opettajana toimiva Luther oli halunnut kirjoittaa elämästä opettajainhuoneessa ja koulun käytävillä mielessään suosikkisarjansa Teho-osasto. Ja tottahan se on, myös koulumaailmassa kuhistaan milloin mistäkin.

Det var ju den här sommaren jag skulle förnya mina litteraturlistor och uppdatera författarpresentationerna. Äntligen läsa Sofi Oksanen. Och alla gulnande tidningsurklipp i plastkorgarna i skåpen sen, dem borde jag ha gått igenom redan i våras. Kurs tre fungerar inte som den är nu, det har jag vetat hur länge som helst, men om den någonsin bli bra borde jag göra om den från början och när orkar jag nu med det?

Taka-Töölön Linnankoskenkadulla sijaitsee Diktoniusskolan, yhdistetty yläkoulu ja lukio. Opettajakuntaan kuluvat muun muassa stressaantunut ja yksityiselämäänsä väsähtänyt kieltenopettaja Tove, äitiyttä opetteleva bi/ge-opettaja Jenny, suosittu yhteiskuntaopin opettaja Max, myrkyllinen ja eläkeikäänsä lähestyvä Mirri, insinöörin ammatista matematiikan opettajaksi siirtynyt Freddu ja monia muita. Koulun arkeen kuuluu oppitunteja, kokouksia, työryhmätapaamisia, opintoretkien järjestämisiä ja tietysti juoruja, juonitteluja, rakkautta ja huolta niin oppilaista kuin kollegoistakin.

Lärärrummet kertoo koulun elämästä yhden lukuvuoden ajan. Suljettujen ovien takana yritetään keksiä, miten auttaa yksinäistä oppilasta, kuinka kuljettaa useampi sata oppilasta metsäreissulle ilman vuokrabusseja, kuka laitetaan minkäkin projektin vetovastuuseen ja miten rauhoitellaan hermostuneita vanhempia. Arkielon keskellä opettajien keskinäiset suhteet ovat koetuksella; toisista juorutaan, toiset rakastuvat, toiset lähes kaatuvat töidensa alla.

Luther on luonut aidonoloisen kouluilmapiirin, vaikka on laitettava merkille että hahmoista on tehty hyvin saippuasarjamaisia. Se sopii tyyliin ja karikatyyrien alta on joka tapauksessa tunnistettavissa tuttuja opettajatyyppejä, ainakin itselleni, kaikella rakkaudella. Toisinaan tapahtumat tosin lähtevät hieman käsistä ja sopisivat paremmin television ruudulle, mutta draama toki elää konfliktista ja jos kirjassa olisi pitäydytty vain koulun tavallisimmissa "ongelmissa" olisi opus varmaan ollut hieman tylsä. Tai ei välttämättä olisi, mutta lieneehän tämä raflaavampi näin.

Improvisation, det är naturligtvis den största bristen i skolundervisningen . Lärare är väl i allmänhet rätt konservativa och försiktiga av sig, vanedjur helt enkelt. Men det är förstås ytterst okollegialt att tala illa om sina arbetskamrater. Freddu drar andan för att avrunda sitt lilla tal på något diplomatiskt sätt, men Tomas hinner före.
- Jag tyckte bättre om Boris.

Opettajia kuvataan lempeästi ja mielestäni ihanasti ihmisinä. Työpaikalla paiskitaan töitä, kotona pyritään elämään omaa elämää vaikka työasiat mielessä keikkuvatkin. Myös oppilaista Luther puhuu monin tavoin, kauniistikin. Minusta oli mukavaa, että kaikkia teinejä ei kuvattu kauheina riiviöinä, vaan inhimillisinä siinä missä opettajiakin.

Jos viihteellinen katsaus opettajainhuoneen suljettujen ovien taakse kiinnostaa, suosittelen Lärärrummettia. Lutherin kirja on helppolukuinen, paikoin dramaattinen ja koko matkalta lämminhenkinen.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone, Teos)
Schildts & Söderströms, 2013. 267 s.
Kansi: Otto Donner

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast oli yksi syksyn tärpeistäni. Komedia takahuoneen tapahtumista kutkutti mieltä ja näyttelijäporukkakin oli sen verran asiallisen oloinen että liput hankittiin ja tänään sitten mentiin Kapteeninkadulle. Odotukset olivat korkealla, onnekseni esitys ylitti riman keveästi.

The Everlast on hieman väsähtänyt yhtye, joka yhden hittinsä jälkeen on tehnyt lähinnä hääkeikkoja enemmän tai vähemmän menestyneesti. Näytelmässä ollaan jonkin geneerisen työväentalon takahuoneessa odottamassa keikkaa. Kaikki saapuvat paikalle vähitellen, kuka missäkin mielentilassa. Basisti Halla (Juho Milonoff) puhuu käsittämättömiä, kitaristi Rane (Pekka Valkeejärvi) on zen ja nuori rumpali Timi (Samuli Niittymäki) yrittää edelleen saada rahojaan edellisestä keikasta. Nokkamies Jasella (Janne Reinikainen) on kuitenkin idea, jolla bändi saataisiin uuteen nousukiitoon. Avuksi tarvitaan vain Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara) ja homma on pläkki. Tai ainakin paperilla. Ja on siellä myös Hannu (Jani Rapo), mutta hänestä saatte ottaa ihan itse selvää.

Takahuoneessa tapellaan, itketään, puhutaan yhteishengestä, pohditaan suuria kysymyksiä ja karhutaan takaisin niitä rahoja. Välillä käydään salin puolella soittamassa tai hakemassa Jaffaa. Meno on mainio. Bändiläisten jutut kulkevat laidasta laitaan, mutta koko ajan mennään kohti synergiaa. Ja oli siellä karjalanpaistiakin. Vai oliko? Joka tapauksessa Everlast onnistuu hienosti kertomaan siitä, mikä yhdessä musisoinnissa voi olla hienoa ja mikä siinä toisaalta voi myös mättää.

Kunniamaininnan saa tällä kertaa Samuli Niittymäki hurmaavan epävakaana Timinä. Hahmo jaksoi yllättää koko näytelmän ajan ja hurmasi minut täysin. Erityiskiitokset myös järkevästä pituudesta. Tunti ja 40 minuuttia kuluivat kuin siivillä, mutta näytelmä ei tuntunut kuitenkaan liian lyhyeltä saati pitkitetyltä. Hienoa KOM!

Näytelmän jälkeen ei osannut sanoa oikein muuta kuin että olipa hyvä. Kerrankin komedia oli sitä mitä luvattiin eli komediaa ja vielä sellaisella oikeasti naurattavalla tavalla. Mitä pidemmälle näytelmässä mentiin, sitä absurdimmaksi homma tuntui menevän mutta silti tunsin uskovani Everlastiin. Mies nauroi niin paljon, että esityksen loppupuolella hänelle iski pahimmanlainen hikka. Pahoittelemme.

Kannattaa muuten kurkata myös näytelmän hittikappaleen Lentoon lähdit musiikkivideo. On se hieno biisi.

Pierre-Michel Bertrandin Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Atena, 2006) osui silmiin jonkun tutun Goodreads-päivityksistä. Aihe vaikutti sen verran kiinnostavalta, että vaivauduin varaamaan kirjan kirjastosta itselleni. Itse olen oikeakätinen, mutta vasenkätisyys on minusta jostain syystä äärimmäisen viehättävää.

Vasen käsi jäi toisinaan täysin vaille hyväksyntää pelkästään kielen mielivaltaisuuden takia. Ikivanhan perinteen mukaan vasen käsi sai latinassa nimensä (sinistra) ilmaisusta sine dextra (ilman oikeaa kättä). Se oli siis jonkinlainen negaation kautta määritelty kömpelö kumppani, hyödytön lisäke: ---

Väärän käden maailma luotaa vasenkätisten asemaa Euroopassa, erityisesti Ranskassa, eri aikakausina. Takakannen mukaan kyseessä on ensimmäinen yleisesitys vasenkätisten historiasta, joten teos puoltanee siellä paikkaansa tietokirjojen kirjavassa joukossa. Kaiken lisäksi Bertrand myös kirjoittaa varsin hyvin käyttäen paljon esimerkkejä, toisinaan ehkä liiaksikin lainausten venyessä jopa sivun pituisiksi.

Neljään osaan jaettu opus käsittelevät käsien keinotekoista jakoa hyviin ja huonoihin, vasenkätisyyden halveksittavuutta, sen suvaitsemista ja lopulta sen ihailua. Etenkin kaksi ensimmäistä osiota ovat melkoisen hurjaa luettavaa. Jokseenkin huvittavasti tiettyyn maailmanaikaan päätettiin, että oikeaan käteen liitetään kaikki mahdolliset hyveet kun taas vasen käsi edustaa paheellisuutta. Tästä ajatuksesta sitten lähti laajamittainen syrjintä, jonka seurauksena vasenkätiset tuomittiin esimerkiksi hirviömäisiksi, rodullisesti alemmiksi sekä normista poikkeaviksi.

Vasenkätisyys on rinnastettu hirviömäisyyteen vielä nykyisinäkin aikoina ("Vasenkätisiä pelätään niin kuin pelätään epänormaaleja olentoja ja hirviöitä, koska he ovat harvinaisia kaikissa maissa", kirjoitettiin vielä niinkin myöhään kuin 1914!).

Nykyään vasenkätisillä onneksi menee paremmin, ainakin virallisesti. Tilastot osoittavat vasenkätisten määrän kasvaneen, vaikka todellisuudessa kyse lienee lähinnä siitä että nykyään on niin sanotusti ihan ok olla vasenkätinen. Kirja jakaa tässä vaiheessa osan kunniasta kuuluisille scaevoloille, siis syystä tai toisesta oikean käden käytöstä vasempaan siirtyneille, sekä muutoin tunnetuille ja lahjakkaille vasenkätisille kuten Da Vinci. Yritetäänpä vasenkätisyyttä muutenkin yhdistää lahjakkaisiin ihmisiin, perustein tai ilman.

Luin Bertrandin kirjaa useamman kuukauden ajan yleensä muutama sivu kerrallaan. Tämän vuoksi minulle ei jäänyt kirjasta kovinkaan hyvää kokonaiskuvaa. Kirja oli joka tapauksessa melko leppoisaa luettavaa, vaikka tapauskertomukset olivatkin pöyristyttäviä. Tuntuu kummalta, että ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä kun lapsia pakotettiin kirjoittamaan oikealla kädellä vaikka vasen olisi hallitsevampi. Varmasti joku tekee sitä edelleen. Hurjaa.

Itse laskeskelin viime vuonna ylioppilaskirjoituksia valvoessani vasenkätisten osuutta kirjoittajien joukossa. Veikkaisin määrän osuvan aika lähelle 10%, siis melko lähelle tilastonormeja. Siistiä.

Tunnustan, että kirjan viitteitä en lukenut. Niitä oli lähemmäs 40 sivua.

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Histoire des gauchers: Des gens à lénvers, 2001)
Atena, 2006. 248 s.
Suomentanut: Sampsa Peltonen ja Pirjo Thorel
Kansi: Jukka Kotisaari

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinnakuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!

Maukka haastoi viime joulukuun kynnyksellä bloggaajia lukemaan erilaisia tietokirjoja otsikon Kansankynttiläin kokoontumisajot alla. Sen lisäksi että tietokirjojen tietoinen lukeminen tuntui mukavalta ajatukselta oli haasteen nimi sen verran mainio, että osallistuminen oli käytännössä välttämätöntä.

Loppupeleissä onnistuin saavuttamaan haasteen korkeimman Hehkulamppu-tason saatuani vihdoin kirjoitettua Bertrandin Väärän käden maailmasta. Tasoon vaadittiin yhdeksän kirjaa ja vähintään neljä eri kategoriaa. Haasteen puitteissa tulin lukeneeksi seuraavat kirjat:

II Psykologia
Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking

IV Yhteiskunta
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

IX Luonnontieteet
John D. Barrow: Book of Universes
Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

X Luonto ja ympäristö
Emma Kari ja Kukka Ranta: Kalavale

XVII Historia
Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

XIX Elämäkerrat ja muistelmat
Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had
Stephen Fry: The Fry Chronicles

Vaikka suurin osa näistä kirjoita olisi varmaan tullut luettua ilman haastettakin, oli hauska muistuttaa itseään myös siitä että tietokirjojen lukeminen voi olla suunnattoman palkitsevaa ja yhtä viihdyttävää kuin fiktiivisen romaaninkin lukeminen.

Kepeintä osasto lukemistani edustivat varmaankin Moranin Naisena olemisen taito sekä Fryn The Fry Chronicles, vaikka ei tuo Danzankaan kirja kauas jää viihdyttävyydessään. Kovinta tietoa taisi löytyä Barrow'n Book of Universesista, josta voin täysin rehellisesti sanoa että en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

Susan Cainin teos on sellainen, jota suosittelisin mieluusti eteenpäin. Kirja on kevyehkö lukea, suomennoskin kuulemma varsin pätevä ja ellei se opeta jotain lukijasta itsestään voi se auttaa ymmärtämään muita. Luonnontieteelliseltä kannalta sen sijaan liputtaisin Bergin oivallisen kirjan ansioita sekä kannustaisin lempeään itsensäravisteluun Karin ja Rannan Kalavaleen kanssa.

Sen sijaan molemmat Historia-kategoriassa lukemani kirjat jäivät minulle hieman etäisiksi, vaikka olivatkin kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Pitänee kaivaa esiin ne tuttavilta keräämäni tietokirjalista, siinä oli myös historiaa, ehkä minä vielä opin.

Kiitoksia Maukalle mainiosta haasteesta!

Ruukkialue löytyy Ruukinrannantieltä, tämä on uimarannan osoite.

Eilen matkasimme siipan kanssa Mathildedalin Ruukkialueelle Salon liepeille kuulemaan argentiinalaista tangoa Martin Alvaradon esittämänä Mikko Heleniuksen säestäessä. Konsertti järjestettiin Ruukin Kankirautavarastossa, eräänlaisessa kokoustilassa, jonne oli rennosti aseteltu pitkiä pöytiä joissa istuttiin luovassa sekajärjestyksessä.

Konserttiin kuului kaksi settiä, yhteispituus taukoineen oli hieman yli kaksi tuntia. Musiikki oli pääasiassa espanjaksi, mutta muutamia pätkiä kuultiin - kuulijoiden riemastukseksi - myös suomeksi. Laulujen sanoista en ymmärtänyt juuri mitään ja englanninkielisistä selostuksistakin vain vähän, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kohdallaan. Tunnelma oli tangon ja muutamien muidenkin musiikkilajien pyörteissä pääosin surullinen tai intohimoinen, oikein sopivaa kyytipoikaa hämärään iltaan.

Alvarado itse oli varsin sympaattinen persoonallisine lauluäänineen ja hauskahkoine välispiikkeineen. Show'n tosin varasti Mikko Helenius lakonisella olemuksellaan ja upealla soitollaan. Enpä ole aiemmin nähnyt kenenkään soittavan yhtä aikaa koskettimia sekä bandoneonia. Oli melkoisen hienon kuuloista, kelpasi ihastella.

Lipun hintaan kuuluivat myös glögi sekä pöytiin tuodut pikkusuolaiset eli oliivit, foccacciat sekä hummus. Kyllä kelpasi nauttia musiikista ja ruoasta! Vapaamuotoinen tilaisuus oli myös siinä mielessä, että halutessaan paikalle sai tuoda omia viinipulloja ja nauttia pikkujoulutunnelmasta.

Samalla reissulla yövyimme Ruukkialueelle kesällä avatussa Ruukin majatalossa. Hotellina erittäin viehättävä, sänky pohjattoman mukava ja lähiruoasta koostuva aamiainen erinomainen. Suosittelen myös sitä lämpimästi.

(Kiitos äidille konserttilipuista ja hotellista!)

Lontoossa sataa niin viktoriaanisessa kuin nykyajassakin.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat kuuluivat ilmestyessään lempilukemistooni ja kun nyt herralta sattui ilmestymään uusi nuortenkirja piti se tietysti hetimiten varata kirjastosta. The Reluctant Assassin (Puffin, 2013), W.A.R.P.-sarjan ensimmäinen kolahti nopeasti varauslaatikkoon ja pääsikin sitten heti lukuun.

Chevie on alaikäinen FBI:n agentti, joka on passitettu Lontooseen pieleen menneen tehtävän jälkeen piilottelemaan. Hommaksi annetaan kumman kellarissa kököttävän kapistuksen vahtiminen. Samaan aikaan viktoriaanisessa Lontoossa Riley-poikaa vihitään salamurhauksen saloihin hänen oppi-isänsä, murhanhimoisen ja taitavan Albert Garrickin toimesta. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu, tavallaan, ja Riley päätyy madonreiän kautta nykyaikaan.

Näin siis sankarimme kohtaavat, varsin räjähtävissä merkeissä. Rauhaa ei kuitenkaan tipu, sillä Riley tietää hurjistuneen Garrickin tulevan hänen perässään tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun nuoret yrittävät päästä toisistaan selville täytyy juosta karkuun niin demonimaista Garrickia kuin agenttejakin.

The Reluctant Assassin tarjoaa siis aikamoisen kattauksen kiinnostavia elementtejä. On agentteja, taikureita, aikamatkustusta, salamurhaajia, huijareita ja veijareita. Hahmot osaavat eksoottisia taistelulajeja, ampuvat konekivääreillä ja kiemurtelevat tiukoista paikoista. Menoa ja meininkiä riittää ja näiltä osin opus onkin oikein viihdyttävä.

Kirja oli kuitenkin jollain tavalla liian, no, söpö. Elementit olivat kohdallaan, oli kivaa että päähenkilönä olivat suhteellisen tasaveroiset tyttö ja poika ja vihulainen oli kiinnostava. Ehkä kaikki oli liiankin kohdallaan, ajateltu että tästä kaikesta ne teinit tykkää ja ai että. Ja varmaan tästä olisin itsekin teininä innostunut enemmän, mutta nyt aloin vähän nihkeillä.

Luen kyllä seuraavankin osan jos sen vain sitten ilmestyessään bongaan, sillä Colferilla on joka tapauksessa taito viihdyttää. Ehkäpä luen tässä odotellessa Artemiksia uudelleen.

ps. Unohdin ottaa lainauksen kun oli muka kiire palauttaa.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)
Puffin, 2013. 321 s.
Kansi: no hiisi, en löytänyt googlaamalla.

Kuva: Emilia Raunio

KokoTeatterin syksyn toinen näytelmä purjehti harmikseni ohitse, mutta Sara Mellerin esikoisohjaukseen Pop Slutiin sentään ehdin. Ja siihenkin täpärästi. Esitykset olivat yhtäkkiä loppuunmyytyjä tai -varattuja ja hätä alkoi olla kädessä. Minä haluan nähdä tämän. Pommitin teatterin varauspuolta sekä sähköpostilla että puhelimitse ja onnistuin saamaan liput tiistaille.

Pop Slut on yökerho, unelmien estradi. Siellä tullaan nähdyiksi, esiinnytään yleisölle, tanssitaan ja kerrotaan siitä miten omaa naiseutta voi käyttää olematta seksiobjekti. Lavalle astelevat korkeissa koroissaan malli Octavia (Annika Poijärvi), Beyoncé (Heidi Kirves), Madonna (Kreeta Salminen), Rihanna (Rosanna Kemppi) sekä Britney (Iina Kuustonen). Tekoripset räpsyvät, diskopallo pyörii ja takamusta sheikataan oikein urakalla.

Millaisia ovat nämä naispuoliset popikonit, suuria sankareita vai traagisia hahmoja? Oman itsensä valtiaita? Sitä pohditaan Pop Slutissa, mutta puheelle annetaan vain vähän sijaa. Estradin valtaavat mainiot tanssi- ja laulunumerot, joita ei voi kuin katsoa ihaillen. Ja samalla vähän naurattaa ja surettaa, sillä koreografiat on ammennettu musiikkivideoiden maailmasta eivätkä ne ole välttämättä naisille ystävällisiä paikkoja.

Mies kiitteli kovasti visuaalisuutta ja koreografioita. Iskut osuivat kohdalleen, jalat nousivat ja homma oli hallussa, harjoiteltu on selvästi paljon. Hänen mielestään on tosin surullista, että tämä aihe, siis naisen alistettu rooli popkulttuurissa, ei sinänsä ole itsestäänselvyys jo kaikille vaan siitä pitää edelleen herättää keskustelua sen sijaan että päästäisiin jo korjaamaan asiaa. Tästä huolimatta esitys oli silti todella hieno ja siitä pidettiin kovasti.

Kuva: Emilia Raunio

Kaiken glitterin, hauskanpidon ja kantaaottavuuden alta löytyy timanttisia hetkiä. Madonna romahtaa lavalle ja Annika Poijärvi vaihtaa naisellisuutensa hetkeksi miehisyydeksi ja laulaa siitä miten tahtoo nähdä niitä alusvaatteita. Musiikkinumeroihin on tehty myös oivallisia käännöksiä suomeksi, esimerkiksi Destiny's Childin Independent Woman pt. 1 taipuu messeviin mittoihin. Vaikuttavimmaksi hetkeksi minulle nousi kuitenkin Iina Kuustosen Britneyn viimeinen yksinlaulu. Se oli hieno hetki.

Erityishatunnosto annetaan tällä kertaa Heidi Kirveelle, joka selkävammastaan huolimatta esiintyi ja oli vakuuttava Beyoncéna. Itse asiassa valtaistuimella poseeraava tähti loi hyvää kontrastia lavalla kieppuville ja temppuileville kilpasiskoilleen.

Loppupeleissä Pop Slut tarjoili minulle sopivasti pureskeltavaa. Vaikka asia ei varsinaisesti ollut uutta, tuli se sen verran nätissä paketissa että kelpasi katsoa, kokea, nauraa ja sen jälkeen aloittaa pohtiminen että niin hei, mites tää.

***

Maistoin myös vihdoin Kokon kehuttua suklaakakkua. Leipomus oli tuhtia ja sopivan chilistä, natsasi kivasti teen kanssa ja sai aikaan sopivan sokeritasapainon esitystä varten. Ei hassumpaa.

Kiitokset myös Anna V:lle kärsivällisyydestä siellä lippuja varatessa, tällaiset hätäiset kuin minä eivät osaa käyttää vain yhtä kanavaa kerrallaan!

True Blood -tv-sarjan rantautuessa Suomeen katselin lähes koko ensimmäisen kauden, mutta jätin sen sittemmin sikseen huomatessani oikeastaan pitäväni sarjaa turhan kammottavana ja ahdistavana. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kirjat ovat ihan mukiinmeneviä joten pitihän tätäkin sitten kokeilla ja lainata ystävältä sarjan ensimmäinen osa Dead Until Dark (2001).

And he sat at one of my tables - the vampire.
I knew immediately what he was. It amazed me when no one else turned around to stare. They couldn't tell! But to me, his skin had a little glow, and I just knew.

Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana jossain Louisianan perukoilla ja odottelee jotain jännittävää tapahtuvaksi. Jännitystä tarjoaa Bill, paikkakunnalle muuttava vampyyri, johon Sookie tykästyy lähes välittömästi. Kaikki eivät orastavasta romanssista kuitenkaan perusta, etenkään Sookien veli saati hänen työnantajansa Sam. Samaan aikaan seudulla alkaa tapahtua murhia, joiden uhreina ovat fang-bangereina, siis vampyyrien heiloina, tunnettuja naisia. Vähitellen hommasta kehittyy melkoinen soppa ja samalla kun Sookie opettelee vampyyri-parisuhteiden saloja yrittää hän telepatiavoimillaan selvitellä kuka mahtaa olla hurjien murhien takana.

Dead Until Dark tarjoili varsin kevyttä tarinaa luettavaksi ja kirja pyörikin minulla pääsääntöisesti yöpöytäkirjana. Kirja oli tosiaan vähemmän ahdistava kuin sarja, mutta ei se minua pyörryksiin saanut. Vampyyriromanssi ei jaksanut pahemmin innostaa ja seksikohtaukset puuduttivat, vaikka eivät toki olleet niitä kamalimpia lukemiani. Mieluummin olisin selvitellyt sitä murhaa ja vaikka lukenut enemmän vampyyriyhteiskunnasta. En sitten tiedä mikä siinä mätti. Vampyyrit eivät tosin ole lähtökohtaisesti suurimpia suosikkejani ja kun en tuosta Sookiestakaan oikein pitänyt, hän oli mielestäni hieman rasittava.

Loppupeleissä sinnittelin kirjan loppuun asti vain siksi, kun halusin tietää murhaajan ja mielestäni en ollut sitä tv-sarjasta selvittänyt. Viimeisen viideosan tienoilla sitten muistin syyllisen kuitenkin ja kahlasin kirjan loppuun hieman hampaitani kiristellen, koska en enää viitsinyt jättää sitä kesken (enkä muutenkaan kyllä osaa, siis jättää kirjaa kesken, pitäisi varmaan opetella).

Olihan se sitten kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä opus, teksti rullasi ihan kivasti ja lopussa oli kiinnostavia cliffhangereita, mutta miettinen silti vielä hetken ennen kuin tartun sarjan seuraavaan kirjaan. Toki otan mielelläni vastaan vakuutteluja ja rohkaisuja, jos sarjan seuraavat osat ovat lukemisen arvoisia. Muutoin taidan seuraavaksi vampyyrikirjakseni ottaa suosiolla jonkin Jaz Parksin.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)
Gollancz, 2009; alkup. julkaistu 2001. 326 s.
Kannen suunnittelu: Nick Castle

Kuva: Hanna Käyhkö/Kinetic Orchestra

Stoassa oli mahdollisuus nähdä tänä viikonloppuna tanssiryhmä Kinetic Orchestran uusi työ Wolfpack. Lavalla nähdään neljä tanssijaa (kuvassa vasemmalta Anni Koskinen, Jarkko Mandelin, Jyrki Kasper ja Elina Saavalainen) sekä varsin susimainen ja massiivisen kokoinen alaskanmalamuutti Ansa. Esityksessä yhdistellään erilaisia tanssityylejä ja pariakrobatiaa, lisäksi koiran läsnäolo tuo oman lisäpiirteensä teokseen.

Tunnelma on tiivis, eläimellinen. Lavan lattia on musta ja sitä reunustavat metallipalkit, osassa on valoja. Inhimillisyys on kadonnut jonnekin tanssin taakse. Lavalla nähdään upeaa liikehdintää yhdessä ja erikseen. Huomaan yrittäväni tulkita lauman toimintaa. Tässä ehkä metsästetään, seuraavaksi taistellaan, lopulta ollaan taas yhteisymmärryksessä, laumana. Voimasuhteiden tarkastelu on kiinnostavaa, se miten vahvempi voi täysin yllättäen käydä töytäisemässä alemman takaisin ruotuun.

Nykytanssi on kiinnostavuudestaan huolimatta minulle vielä jokseenkin vieras taidemuoto. Eniten siinä ehkä jopa jännittää se, että osaanko minä nyt tulkita tätä oikein. Käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka teoksessa käsitellään henkilökohtaisten rajojen hämärtymistä sekä lauman sääntöjen epähumaanisuutta. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, jotain samaa olisin sanonut itsekin, en tosin varmaan yhtä hienosti. Lauman liikekieli ja toiminta joka tapauksessa nousee hienosti esiin. Ja tulipa mieleen sekin, että ehkä se ei ole edes niin vakavaakaan jos nyt ei käytä koko katseluaikaansa siihen, että yrittää kovasti tulkita. Aina voi vain nauttia näkemästään.

Kehonhallinta on nimittäin upeaa, sitä katsoo ilokseen. Kaikki näyttää kevyeltä ja ilmavalta, vaikka huomaakin tanssijoiden kasvoilla virtaavan hien. Huomaan myös miettiväni, että yksi väärä tukiasento, hallitsematon ilmalento, siinä voisi käydä huonosti. Hallitut kaatumiset ja tipahdukset hätkähdyttävät. Erityisesti huomaan ihailevani sitä, kuinka neljä tanssijaa kykenevät toimimaan niin yhtenäisesti, koordinoidusti

On vaikea sanoa kuinka paljon koiran osallistuminen on suunniteltua niissä kohdissa, jolloin se ei ole vapaana lavalla. Niin tai näin, samaan aikaan lempeän ja hurjan Ansan tassuttelut ja ulvonnat sopivat esityksen luonteeseen hyvin. Koiran läsnäolo vahvistaa esityksen tunnelmaa, alkukantaista ulvontaa ei musiikilla voi matkia. Toisaalta Ansa tuo esitykseen myös huumoria ja keveyttä käydessään tervehtimässä eturivissä istujoita ja leikkiessään pallollaan.

Kinetic Orchestran Wolfpack oli kaunis ja voimakas tanssiteos, jota sai katsoa lumoutuneena ja ilahtuneena. Se myös tarjosi mainion kokemuksen tanssiteoksista ja vahvistaa sitä, että pitäisi muistaa tarkastella myös muita kulttuurimuotoja kuin teatteria. Kiitos.

Kiitokset kutsusta esitykseen Jarkko Mandelinille.

Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Nyt kuulkaa oli hyvä sarjakuva tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga (Image Comics, 2012-). Selvästikään en ole yksin, sillä massiivisiin mittoihin jo kahdessa ensimmäisessä albumissaan yltävälle sarjalle on lykätty jo useampi Eisner-palkinto ja yksi Hugo.

Tekniikkaan tukeutuvan Landfallin planeetan ja taikoja taitavan Wreathin kuun asukkaat ovat sotineet jo aikakausia. Verta on vuodatettu puolin ja toisin ja viha kahden rodun välillä roihuaa edelleen. Tapahtuu se klassinen: Landfallista kotoisin oleva Alana rakastuu wreathilaiseen, vankina olevaan Markoon. Kaksikko lähtee karkuteille tietenkin nyt molempien puolien halveksumana. Kaiken lisäksi rakastavaisille syntyy lapsi, ehkä ensimmäinen laatuaan rotujen välillä. Väkivalta heitetään romukoppaan ja tavoitteeksi asetetaan lapsen turvallisuuden takaaminen. Sotatiloissa olevissa maissa homma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, eikä vähiten siksi että pienen perheen perään lähetetään salamurhaajia molemmilta suunnilta.

Tämän enempää juonta lienee turha ruotia, sillä se vain pilaisi hienoja hetkiä sarjakuvan parissa. Perusajatuksena on joka tapauksessa rakkaus ja väkivallattomuus, rauhanomaisuuden tavoittelu ja perheen koossa pitäminen. Siirappinen ei sarjakuva kuitenkaan ole, vaan siinä on sopivasti särmää muutamien herkkien hetkien vastapainoksi. Ja siis tähän särmään muuten kuuluu sitten myös seksiä ja (paljohkostikin) väkivaltaa, olette varoitettuja.

Saga osaa olla samanaikaisesti vakava ja yhteiskuntakriittinen sekä hauska ja vinoileva. Tarina on isoa, tapahtuuhan se vielä kaiken lisäksi avaruudessa, ja osaa ottaa siitä kaiken irti olematta kuitenkaan makuuni liian melodramaattinen. Sarjakuvaa on Wikipedian mukaan verrattu niin Star Warsiin, Sormusten herraan kuin Romeoon ja Juliaankin eivätkä väitteet täysin tuulesta temmatuilta vaikuta.

Mahtava Lying Cat. Kuva: Fiona Staples/Image Comics

Staplesin piirrosjälki on huikean hienoa ja nautittavaa katsottavaa. Sopivan rouheaa, silti kaunista ja väritykseltään upeaa. Vaughan puolestaan on rautainen tarinankertoja. Kaksikko pelaa hienosti yhteen ja tarinankuljetusta on mainiota seurata niin tekstillisesti kuin kuvallisestikin.

Suosittelen lämpimästi. Kiitokset Herra ja Rouva Sivukirjastolle.

ps. Pieni varoitus: jos luet tätä julkisissa, saatat saada lähistöllä istuvilta vanhemmilta tädeiltä hämmästyneitä katseita.
pps. Mies oli selvittänyt, että Vaughan oli alkanut kirjoittaa tätä ollessaan koululainen. Respect.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1
Image Comics, 2012. 160 s.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #2
Image Comics, 2013. 144 s.

Chaplinin nuoruudenrakkaus Hetty Kelly (Josefin Reinhard) ja Chaplin (Patrick Henriksen) itse. Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Hbl:n tilauksen mukana sai kaksi ilmaislippua Svenska Teaterniin. Päätimme siis rohkaistua ja lähteä pitkästä aikaa kokeilemaan ruotsin taitojamme ja kävimme hankkimassa liput Chapliniin. Nimensä mukaisesti kyseessä on Charles Chaplinin elämäkerta, joka luotaa taitelijan elämää vuodesta 1894 aina hänen kuolemaansa eli vuoteen 1977.

Näytelmä kertoo tarinan pojasta, joka kasvoi köyhästä lontoolaispojasta koko maailman tuntemaksi elokuvatähdeksi. Tarina kuullaan jo viimeistä elinvuottaan elävän Chaplinin (Kristofer Möller) suulla ja tapahtumat esitetään takaumina. Nuorta Chaplinia esittää äärimmäisen hienosti Patrick Henriksen, joka taipuu lavalla ketterästi akrobaattisiin temppuihin ja on samanaikaisesti vakuuttava ristiriitaista taiteilijapersoonaa esittäessään. Chaplinin elämän tärkeitä ihmisiä esittävät lavalla Thomas Backlunfd, Nina Hukkinen, Simon Häger ja Josefin Reinhard.

Ensimmäisellä puoliajalla liikutaan vauhdilla eteenpäin. Chaplin päätyy elämään kadulla äidin jouduttua mielisairaalaan. Onneksi isoveli Sydney palaa meriltä takaisin ja yhdessä veljekset päättävät aloittaa uran näyttelijöinä. Lavalla nähdään hauskoja komediapätkiä ja Henriksenin ja Hägerin yhteispeli on mainiota. Vuodet vierivät ja Chaplin etenee urallaan lähtien lopulta etsimään kirkkaampaa tulevaisuutta Yhdysvalloista. Tapahtumista hypätään toiseen kovalla vauhdilla palaten tasaisin väliajoin kuulemaan vanhan Chaplinin mietteitä.

Toinen puoliaika on rauhallisempi, vaikka tapahtumia onkin paljon ja ne siirtyvät maailmanlaajuiseen skaalaan. Siinä kerrotaan Chaplinin elokuvauran rakentumisesta, Nykyajan tuomasta menestyksestä, naissuhteista ja suureen kuuluisuuteen nousemisesta. Myös Diktaattori saa oman hetkensä. Chaplinin toimien jakaessa mielipiteitä hänet karkotetaan Yhdysvalloista ja lukuunottamatta kunnia-Oscarin noutoa taiteilija elää lopun elämästään Euroopassa.

Oma Chaplin-tuntemukseni on vähintäänkin lapsenkengissä, sillä ainut elokuva jonka olen nähnyt on Kaupungin valot enkä ole myöskään nähnyt kehuttua elämäkertaelokuvaa. Näytelmä kuitenkin on sen verran selkeä, että perässä kyllä pysyy ja kaiken lisäksi näyttelijöiden ruotsi on niin selkeää, että ruostunutkin kielipää pärjää katsomossa. Vauhdikkaasti toisaalta mennään ja näytelmä ei olisi välttämättä kärsinyt yhtään siitä, että ensimmäisen puoliajan ryntäilyä olisi hieman rauhoitettu mittavammalla kestolla.

Kuva: Cata Portin/Svenska Teatern

Näytelmänä Chaplin oli sekä hyvä että pieni pettymys. Näyttelijät tekivät työnsä ammattitaitoisesti, lavastus oli hieno pyörivine rattaineen ja väleissä nähdyt laulukohtaukset loivat hienoa tunnelmaa. Toisaalta näytelmää vaivasi kiireen tuntu. Tuntui, että kahteen tuntiin oli tahdottu mahduttaa niin paljon, että välillä homma tuntui läpijuoksulta. Näyttelijöissä olisi ollut varmasti potentiaalia rakentaa hahmojaan hieman rauhallisemmin. Lisäksi vanhan Chaplinin osuudet tuntuivat välillä turhan alleviivaavilta, aivan kuin yleisöä pitäisi muistuttaa siitä että nuori Chaplin tosiaan on tämä sama henkilöhahmo.

Erityiskiitokset annan nerokkaalle lavastukselle ja sille, että näytelmässä kuultu pianomusiikki soitettiin joko lavalla Möllerin toimesta tai pianistin kulmauksesta lavan reunalta. Kaikki näytelmässä kuultu musiikki oli, luonnollisesti, Chaplinin omaa käsialaa. Myös lauluesitykset kuulostivat hyvältä.

Ja vaikka tässä nyt hieman kritiikkiä annoinkin, jäi näytelmästä kuitenkin myös hyvä mieli. Lopussa nähty videopätkä Chaplinista vastaanottamassa Oscariaan ja se musiikki, ja toisaalta myös se into jolla lavalla näyteltiin. Näytelmä tasapainoili loppujen lopuksi oivallisesti tragedian ja komedian välimaastossa ja kykeni antamaan hyvän yleiskuvan Chaplinin elämästä, vaikka syväluotaukseen asti ei päästykään.

Tänään ei vielä tuule.

Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.

***

Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.

M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.

Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.

Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.

Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.

J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.

Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.

Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.

Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.

Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?

***

Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.

Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Saara Henriksson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävä Ovista ja ikkunoistakiinnitti huomioni jo nähtyäni sen messevän mainoksen rautatieaseman tunnelissa. Teatterin sivuilta löytyvä esittely vahvisti asian, tämä on nähtävä. Luvassa olisi ranskalaista uutta komediaa, Sebastien Thiéryn käsialaa Arto af Hallströmin suomentamana ja ohjaamana. Myös näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, joten liput hankittiin.

Olohuoneen pöydälle ilmestyy satasen seteli. Alkuperä ei selviä, mutta asia unohdetaan nopeasti. Seuraavana päivänä asunnosta löytyy jo tuhansia. Mistä raha tulee, onko joku murtautunut asuntoon? Ja miksi raha on ilmestynyt juuri Brunon (Kristo Salminen) ja Laurencen (Katariina Kaitue) kotiin? Homma alkaa riistäytyä pahasti käsistä ja pariskunta on sekoamispisteessä.

Kaiken lisäksi ovikello soi. Uusi naapuri, herra Traque (Esa-Matti Long), tuntuu olevan täysin sekaisin, huutaa ja käyttäytyy epäilyttävästi. Ovatko rahat kenties hänen? Se ei kuitenkaan edelleenkään selitä rahojen ilmestymistä asuntoon. Eikä tilannetta suinkaan helpota siivooja Theresa (Maria Kuusiluoma), joka aina rahoista mainitessa alkaa kiljua ja suoltaa vuolasta espanjaa.

Komediana Ovista ja ikkunoista toimii oikein hyvin. Esitys on, luonnollisesti, omituisen ranskalainen, mutta hyvällä tavalla ja juuri sopivan absurdi omaan makuuni. Kohtaukset naurattavat ja huomaan odottavani mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu. Lavastus on oivaltava ja kohtausvaihdot tehdään tyylikkäästi.

Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Ainut asia, mistä oikeastaan olisin nipistänyt, olisi ollut Kuusiluoman Theresa-siivoojan karikatyyrimäisyydestä. Espanjalaisuus ja kielitaidottomuus sekä stereotypioilla leikkiminen toki toimi, ei siinä mitään, ja hahmo oli hienosti rakennettu. Silti kohellusta olisi voinut säätää hieman pienemmälle teholle, jolloin hahmo ei olisi hypännyt niin räikeästi esiin lavastuksen hillitystä sisustuksesta.

Kristo Salminen saa tämän esityksen ehdottoman kunniamaininnan. En muistanutkaan, kuinka hyvä näyttelijä hän on. Salmisen Bruno oli uskottava samalla kun heilui tunneskaalalalla laidasta laitaan saaden hermoromahduksia ja ollen maailman onnellisin mies. Huikeaa. Toisaalta on nostettava hattua myös Katariina Kaitueelle, joka toimii oivana vastaparina.

Ovista ja ikkunoista oli nautittava absurdi komedia. Lavastus toimi hyvin, efektit olivat hienoja ja näyttelijät tilanteen tasalla pelaten hienosti yhteen. Kiitän aina, jos komediaksi tituleerattu asia naurattaa oikeasti. Tässä kävi niin. Kiitos.

Teatterissa käyminen on mukavaa, etenkin jos teatteri sattuu sijaitsemaan alle puolen kilometrin päässä kotoa. Teatteri Tuike on hankkinut tilat Tapanilasta ja esittää siellä sekä omia että vierailuesityksiä. Menimme siis testaamaan uutta lähiteatteria ja katsomaan aistiteatteriesitystä, koko perheelle suunnattua Pientä tulitikkutyttöä.

H.C.Andersenin ristiriitainen klassikkosatu lienee monelle tuttu. Pieni tyttö yrittää epätoivoisesti myydä tulitikkuja kylmänä uuden vuoden aattona, mutta kaikki kävelevät ohitse. Tyttö ei uskalla palata kotiin ilman myyntituloja ja jää viettämään iltaa aseman seinustalle. Kylmyydestä kärsivä tyttö alkaa sytyttää tikkuja ja näkee lämmönhohteessa mitä kauneimpia näkyjä. Lopulta tyttö näkee loisteessa isoäitinsä ja lähtee tämän kanssa onnellisena taivaaseen. Satu on kaunis, mutta toisaalta myös todella surullinen ja jopa epäreilu, vaikka tavallaan kaikki käykin hyvin.

Joka tapauksessa Tuikkeessa sadun esitykseen oli otettu erilainen lähestymistapa. Sen sijaan, että tarina olisi näytelty, istuvatkin katsojat salissa silmät kankaisilla silmikoilla peitettynä ja kuuntelevat ja kokevat tarinan aisteillaan. Tehosteena käytettiin hajusteita (ei siis sovi hajusteyliherkille), lämmönvaihteluita ja ääniä. Katsojiin ei esityksen aikana koskettu.

Tämä oli ensimmäinen kerta minulle aistiteatterissa ja varmasti monelle muullekin yleisön edustajalla. Silmien peittäminen tuntui ensin kummalliselta, mutta siihen tottui melkoisen äkkiä ja sen jälkeen pystyi nauttimaan esityksestä. Kylmän puhallus tuntui jossain määrin ikävältä, mutta toisaalta toi esityksen tunnelmaan hyvää lisäväriä. Lisäksi lämpötilan vaihtumine suloiseen lämpöön tuntui viileän viiman jälkeen todella mukavalta. Hajut toimivat hyvin ja olivat mielestäni sopivan voimakkaita. Äänimaisemasta mies kiinnitti huomiota erityisesti hanheen, joka kuulosti epäilyttävästi meiltä kotoa löytyvältä koiran röhkipossulta.

Hauskaa oli, että esityksen jälkeen katsojat saivat tutustua esityksessä käytettyihin tarvikkeisiin ja kokeilla esimerkiksi äänien tuottoa sekä haistella käytettyjä hajuja. Erityisesti lapsikatsojat tuntuivat pitävän tästä vaiheesta ja kävivät rohkeasti hipelöimässä tarvikkeita. Itse olin erityisen ilahtunut kookospähkinä-hevosesta.

Aistiteatteri oli kiinnostava uusi kokemus ja erityisesti ihastelimme esityksen kolmiulotteisuuden tuntua. Vaikka istuimme siipan kanssa eri puolilla salia, kuuluivat äänet hyvin kaikkialle ja esimerkiksi hajusteiden levitys tuntui sujuvan jopa taianomaisesti, sillä yleisön edessä liikkuvien esiintyjien askelten ääniä ei esimerkiksi tullut aistittua lainkaan. Huikeaa.

Pientä tulitikkutyttöä esitetään vielä maanantaina 16.12., kannattaa mennä! Esitys sopii kaikenikäisille ja sen kesto on noin 30 minuuttia.

Lisäksi Tuikkeelta lupailtiin, että jos asiat menevät mallikkaasti päästään ensi vuoden syksynä teatterilla kokemaan aikuisille suunnattua kauhuaistiteatteria.

Kuva: Robert Seger

Jos on puhe kulttimusikaaleista, nousee The Rocky Horror Show todennäköisesti esille. Richard O'Brienin 70-luvulla kynäilemä musikaali on käsittämätön ja hämmentävä, seksuaalisesti vapautunut, värikäs ja röyhkeä sekä hauska. Kaiken lisäksi osa musikaalin mainetta on sen osallistava luonne.

Niinpä nostankin hattua Turun Kaupunginteatterille jo heti kättelyssä. Musikaalin ottaminen ohjelmistoon viimeiseksi ensi-illaksi ennen teatterin remontointia on hieno idea. Lähdin kuitenkin katsomaan hieman varautuneena ja yrittäen pitää odotukset matalalla, sillä RHS todennäköisesti onnistuisi joko hyvin tai sitten floppaisi.

The Rocky Horror Show'n juonta on hieman hankala selittää, sillä parhaimmillaankin se on hieman ohut. Joka tapauksessa tavallinen nuoripari Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) ovat ajamassa myöhään yöllä, kun auto hajoaa. Läheltä löytyy onneksi linna, josta saattaisi löytyä puhelin. Puhelimen sijaan löytyvät epävakaan oloinen hovimestari Riff-Raff (Miska Kaukonen) ja sisäkköasuinen, naurultaan todella autenttinen Magenta (Kirsi Tarvainen), jotka toivottavat vieraat tervetulleiksi. Linnassa on juhlat, sillä isäntä Frank-n-Furter (Sami Saikkonen/Lari Halme) on juuri saamassa upean luomuksensa valmiiksi.

Ja niin edespäin. Joka tapauksessa linnan tapahtumat riistäytyvät käytännössä samantien käsistä. Mielet laajenevat, siveys heitetään romukoppaan, toiset joutuvat lihamyllyihin ja sänkykumppaneiksi ilmestyy vaikka ketä. Tunnelma on riehakas, suoranaisen härski ja värikäs. Aikahyppyä tanssitaan, toisia elvytetään ja lopulta koko homma nousee varsin universaaleihin sfääreihin.

Ennakkoluuloistani huolimatta Sami Saikkonen oli maanisuudessaan pätevä Frank-n-Furter. Toki Tim Curryn roolisuorituksen kanssa kilpailu on epäreilua, mutta Saikkonen pärjäsi joka tapauksessa hyvin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös Lari Halmeen roolisuoritus vertailuksi! Seikka, joka minua puolestaan häiritsi, oli Rockyn castaus. Severi Saarisen roolisuorituksessa itsessään ei ollut mitään vikaa, se vedettiin juuri oikealla asenteella ja meiningillä. Oma mielikuvani Rockysta on kuitenkin lähinnä arjalainen arkkityyppi ja siihen muottiin ei tässä nyt oltu suunnattu.

Kuva: Robert Seger

Musikaalin käännös on varsin onnistunut. Osa lauluista oli hieman kömpelösti sovitettuja, tavuja tuntui olevan lauseissa liikaa, mutta meininki oli joka tapauksessa oikea. Ja mieheltä sai kiitosta erityisesti Näet, Janet! (Dammit, Janet!) -suomennos. Koreografiat olivat hienoja ja näyttäviä ja lavalla tapahtui koko ajan sopivasti. Myös heijastescreenejä oli käytetty varsin kekseliäästi. Lisäksi hatunnosto bändille, joista erityiskiitosta sai siipalta skeitatessaan soittanut basisti.

Pisteet Turun kaupunginteatterille esitykseen osallistumisen kannustamisesta. Paikan päälle sai tuoda omiakin varusteita, mutta aulasta sai myös hankkia varustesäkin josta löytyivät välttämättömimmät tarvikkeet. Ihastuttava Miss Hapstead (Sonja Sorvola) opasti yleisöä sivuscreeneiltä ja tanssi samaan aikaan lavalla huikean hyvin. Hupitorvet soivat, konfetti lensi ja päitä suojattiin lehdillä katsomossa varsin kiitettävästi. Lisäksi Juontaja (Jukka Aaltonen) opasti alussa kaikille olennaisen huutelun salat, siis sen kuinka Bradin kohdalla huudellaan urpo, Janetin hutsu ja tri Everett Scottille buuataan niin paljon kuin mahdollista. Hienointa lieni kuitenkin lavalle lentelevä vessapaperirullien meri. Omani sain viskattua parvelta vain eturivin jalkatilaan, mutta olen joka tapauksessa helpottunut ettei se lentänyt kenenkään päähän.

Hieman kävi sääliksi niitä katsojia, jotka eivät joko tienneet RHS:n osallistumismeiningistä tai ahdistuvat tällaisesta osallistavasta teatterista. Suurella näyttämön katsomossa nimittäin huudettiin, tanssittiin ja heiteltiin asioita oikein antaumuksella. Itselleni tämä osallistuminen oli suuri osa elämystä, jos olisin vain kököttänyt kiltisti paikoillani olisi esitys todennäköisesti ollut jopa hieman tylsä. Rohkeasti siis vain mukaan.

Kiitos Turku, kiitos RHS:n mainio tiimi, kiitos ihanat seuralaiset!

ps. Tämän katsottuani sain käytyä kaikissa syksyn (uusissa) teatteritärpeissäni! Jes!

Lavalta: Sirkus Strada (Tikkurilan lukio)

Lavalta: Vuosisadan rakkaustarinat (Kansallisteatteri)

Lavalta: Neljäs tie (Kansallisteatteri)

Liikkuvaa kuvaa: Gravity (2013)

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone)

Lavalta: Orkesteri -- The Everlast (KOM-teatteri)

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kansankynttilä luki tietokirjoja

Lavalta: Martin Alvarado & Mikko Helenius (Mathildedal)

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)

Lavalta: Pop Slut (KokoTeatteri)

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)

Lavalta: Wolfpack (Stoa)

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga #1-2

Lavalta: Chaplin (Svenska Teatern)

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Lavalta: Ovista ja ikkunoista (Kansallisteatteri)

Lavalta: Pieni tulitikkutyttö (Teatteri Tuike)

Lavalta: The Rocky Horror Show (Turun Kaupunginteatteri)