kujerruksia

Kuva: Aino Ojanen

Viuhtomiseen verhottu henkilökuva Emmi Jurkasta

Hopeanhohtoiset hansikkaat välkkyvät valokiilassa, kun Erkki Saarelan tulkitsema Emmi Jurkka pelmahtaa lavalle. Ilta Emmin kanssa vietetään vahvasti muistojen vietävänä, pianisti Eero Ojanen ottaa kiinni Emmin sanoista ja antaa koskettimien tuoda ilmoille Mustalaisruhtinattaren sävelet. Emmi täyttää koko lavan laajoilla liikkeillään, eturivissä on turha edes ajatella nuokkumista sillä kumarassa istuva saisi äkkiä heilahtavan käden nenäänsä. Lähellä ne heiluvat raajat käyvät joka tapauksessa monta kertaa.

Emmi liikkuu lavalla helmat heiluen ja hyppien, vähän šokeeratenkin, eläen omalla tavallaan valovoimaisesti teatteridiivan elkein. Kerronnan punainen lanka katoaa aika ajoin anekdoottien ja kaupunkien sumaan, mutta ei se haittaa. Emmin nauru palauttaa kaikki taas tähän hetkeen, tähän tilaan. Mielessä vilisevät kuvat Kansallisteatterin tyhjästä päänäyttämöstä, ahtaista asunnoista, pettyneestä ilmeestä kun puoliso onkin jo käynyt lunastamassa illan kassan.

Todellista Emmiä tuskin lavalla kuitenkaan nähdään, tai ainakaan Emmiä haavoittuvaisimmillaan. Aidot tunteet ja huolet tavataan sivulauseissa ja omatuntoa kolkuttavissa kummitteluissa, mutta ne sivuutetaan pian remahtamalla nauruun. Kaikilla on kuitenkin oltava hauskaa, kaikkien on viihdyttävä, ja siksi juoruilemme lähinnä hauskoista asioista pyöräyttäen rannetta vielä kerran viettelevästi. Olennaista on pitää yllä mielikuvaa Emmi Jurkasta, joka ei miesten jalkoihin jäänyt ja joka halusi perustaa juuri omanlaisensa huoneteatterin. Ymmärrän häntä, ei tässä mitään olla ruikuttamaan tultu vaan kertomaan mihin sitä naisihminen halutessaan pystyy.

Emmin nauru jää takaraivooni kaikumaan, voi tyttö kuule voin kuvitella hänen sanovan ja raapaisevan tulta sikariinsa. Kaikenlaista sitä voisi kertoa, elämästä ja pettymyksistä, rakkauksista, kädet heiluen.

***

Teksti on kirjoitettu harjoituksena Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin syventävä jatkokurssi -kurssille.

Kirjoitimme kurssilla myös harjoituksena näytelmästä lyhyen, tietylle medialle suunnatun tekstin. Oma kohteeni oli Image, alla kyseinen teksti.

***

Historia keskustelee nykypäivän kanssa

Teatteri Jurkan Ilta Emmin kanssa nojaa vanhaan teatteriperinteeseen ja historian siipien havinaan. Oman aikansa kulttuurivaikuttaja Emmi Jurkkaa esittää herkullisesti pitkän linjan teatterintekijä Erkki Saarela. Antaako pyöriskely menneisyyden tomuissa kuitenkaan nykykatsojalle yhtään mitään?

Päältä katsoen esitys on vanhanaikainen: lavalla on näyttelijä, piano ja sen soittaja. Mies naisen vaatteissakaan ei ole enää mikään uusi tai šokeeraava juttu.

Toisaalta esitys avaa ikkunan menneisyyteen, päästää vertaamaan. Tänä päivänä nainen voi olla teatteritaiteen professori, asia jota monologin Emmi tosin paheksui, aiemmin naisnäyttelijä sai tyytyä viittauksen aviopuolison kautta tai siihen, että ensi-iltakassa oli jo lunastettu. Johonkin on siis päästy, ehkä jopa eteenpäin.

Kaiken maailman kokeellisuuden ja immersiivisyyden aikana Ilta Emmin kanssa uskaltaa myös radikaalisti luottaa vanhaan ja hyväksi todettuun, ehkä jopa farssimaiseen ilmaisuun. Tekniset kikkailt ovat minimissä, keskiössä on näyttelijän oma osaaminen. Ottakaapa siitä mallia, teakilaiset.

Upea Ola Salo Hedwiginä. Kuva: Mattias Edwall

Olen ihastellen ja vähän kateellisena seurannut kun bloggaajakollegat reissaavat ympäriinsä katsomassa milloin mitäkin esitystä. Syksyllä sain potkittua itseni toimimaan ja siippakin innostui, joten lähdimme syyslomalla Malmöön katsomaan Göta Lejonin kiertueella olevaa produktiota Hedwig and the Angry Inch. Matka Slagthusetiin on oma tarinansa, keskityttäköön tässä itse musikaaliin.

Suoraan sanottuna en tiennyt koko musikaalista käytännössä mitään, pääsyy lähteä Ruotsiin oli pääroolia esittävä Ola Salo. The Ark oli suosikkiyhtyeitäni ja ihailen Salon lavakarismaa, joten kaipa nämä syyt olivat oikein riittävät. Kirsikkana kakun päällä musikaalissa ei tarvinnut tyytyä ihailemaan vain Saloa, vaan koko muu esiintyjäkaarti oli myös huippu ja tunnelma lumoava.

Hedwig and the Angry Inch kertoo Hedwigistä, joka kertoo lavalla elämänsä hämmentävistä vaiheista. Itä-berliiniläisestä nuoresta pojasta tulee sittemmin epäonnistuneen sukupuolenvaihdoksen myötä Amerikassa vaikuttava drag-tähti. Hedwig päätyy luomaan petollisesta nuorukaisesta menestyvän rock-tähden, mutta jää itse jälleen yksin ja on tällä hetkellä suhteessa surullisesti tossun alla olevan Yitzakin, zagrebilaisen drag queenin kanssa. Esitys etenee jonkinlaisena keikan ja spoken wordin yhdistelmänä ollen täten varsin poikkeuksellinen musikaali.

Koska kappaleet saati juoni eivät olleet minulle tuttuja, oli esityksen ymmärtäminen sanasta sanaan paikoin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sanoja tärkeämpää on tunteen välittyminen ja se todella välittyi. Istuin rivillä 24, siippa rivillä 27, ja olimme koko esityksen ajan täysin lumoutuneena Hedwigistä. Ola Salo ottaa lavan suvereenisti haltuunsa, on överi ja räävitön ja toisaalta niin hurmaava että yleisö syö hänen kädestään.

Yitzak ja The Angry Inch. Kuva: Mattias Edwall

Lavalla on Salon lisäksi Yitzakia esittävä Lisa Stadell sekä viisihenkinen bändi. Bändi on Hedwigin, mutta hahmoina he jäävät auttamatta pääkaksikon jalkoihin. Salo on lavan valovoimaisin hahmo, mutta Stadellin laulua kuunteli ilokseen. Miten voikin olla ihmisellä noin upea, upea ääni?

Hedwig käsittelee tärkeitä teemoja muun muassa transsukupuolisuuteen ja itsensä hyväksymiseen liittyen. Käsittelytapa ei ole hienovarainen, mutta se toimii. En ollut ainoa joka hyräili viimeistä En gammal radio (Midnight Radio) -kappaletta narikkajonossa. Vaikka teemat ovat paikoin todella raskaita ja tunnelma synkkä, on esitys myös hulvattoman hauska.

Viimeisen kappaleen päätyttyä me yleisössä nousemme taputtamaan. Noin sataminuuttinen esitys oli intensiivinen kokemus, jonka aikana sai itkeä ja nauraa. Kannatti lähteä, tämän näkeminen oli kaiken sen säätämisen ja nukkumattajättämisen arvoista.

En voinut vastustaa.

Potterkesä jatkuu, tai no, sehän ei lopu koskaan, mutta Okklumeus-lukuhaaste sen sijaan loppuun ensi viikon maanantaina ja meikäläinen ottaa loppukiriä. Tokihan kuvittelin lukevani kaikki kirjat rauhassa ja uppoutuen tuntikausiksi (kuten teininä), mutta henkinen keski-ikä on ottanut voiton. Onneksi varsinaisen tarinan lumo ei ole hävinnyt mihinkään vaikka turnauskestävyys rykiikin.

Harry Potter ja liekehtivään pikariin (Tammi, 2001) tartuin pienoisella jännityksellä. Edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja Azkabanin vangin aiheuttaman nostalgiapettymyksen jälkeen mietin mitä tästä nyt tulee. Hyvä tuli, onneksi.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan normiarki menee sekaisin, kun koulussa järjestetään monta vuotta kiellettynä olleet kolmivelhoturnajaiset ja paikalle saapuu oppilaita kahdesta muusta velhokoulusta. Periaatteessa kilpailuun huolitaan vain vanhempia oppilaita, mutta jotenkin Harryn nimi putkahtaa osallistujat valitsevasta pikarista ja siinä sitä sitten ollaan. Lisäksi kirjassa käydään huispauksen maailmanmestaruuskisoissa, saadaan jälleen kerran uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, tanssitaan vaivaannuttavat joulutanssiaiset ja pelätään Voldemortin paluuta.

Liekehtivä pikari on jostain syystä ollut minulle sellainen epämääräinen Potter-kirja, ei huono muttei mikään suuria tunteita herättävääkään. Tällä kertaa kuitenkin sytytti, nukkumaanmenot venyivät ja jännitin kolmivelhoturnajaisia tosissani. Paljon pikkuyksityiskohtia oli myös päässyt unohtumaan, joten jonkinmoisia yllätyksiäkin tuli vastaan. Lopussa myös liikutuin, vaikka tiesinkin mitä tulee tapahtumaan.

Tätä myöten Feeniksin kilta (Tammi, 2004) tuli aloitettua aika rivakkaan tahtiin Pikarin sulkemisen jälkeen, mutta muut kirjat kiilailivat ikävästi sen eteen. Syyslomalla kaipasin jotain tuttua ja turvallista, joten raahasin Kiltaa mukanani bussissa ja jopa lyhyellä Kööpenhaminan lomareissulla. Kannatti raahata, sillä vaikka Kilta on kirjaksi aikamoinen paksukainen oli siihen uppoutuminen joka kerralla helppoa.

Feeniksin killassa velhomaailman turbulenssi jatkuu. Ministeriö kieltäytyy uskomasta hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluuta ja mustamaalaa sitä myöten sekä Harrya että Dumbledorea. Tylypahkaan lähetetään uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi kammottava ministeriön virkamies Dolores Umbridge, joka yrittää kaikin keinoin samalla sorssia koulun normaalia järjestystä. Tällaista ei toki purematta niellä ja niinpä Voldemortin paluuseen uskovat herättävät vastatoimena henkiin Feeniksin killan. En nyt selosta sen tarkemmin, mutta kirja on täynnä ahdistusta ja lopulta myös surua.

Kilta oli hämmentävän tunteikas lukukokemus. Ensinnäkin ärsyynnyin Harryyn kaikesta teinikiukuttelusta (joo joo, 15-vuotiaana on vaikeaa mutta eläpä jaksa koko ajan huutaa ystävillesi), pelkäsin Umbridgea (höm, höm on karmivimpia tietämiäni kirjarepliikkejä) ja tunteilin kaikesta siitä mikä tapahtui ja minkä tiedän olevan edessä. Koko tarina tuntui entistä monisyisemmältä, ehkäpä juuri siksi että tietää ne taustalla olevat syyt ja tarinat eikä joudu ihmettelemään.

Erinomainen lukukokemus siis, vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään epäilystä ollut. Jaana Kapari-Jatan suomennos on mannaa mielelle ja tarinan pariin on aina lohdullista sukeltaa. Esimerkiksi aamujunassa on mahdollista elää aivan omassa Harry-kuplassaan, se on parasta.

J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001. 768 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of Phoenix, 2003)
Tammi, 2004. 1050 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kuoleman varjeluksia odotellessa.

Kuten minulle tavallisesti käy piti myös Okklumeus-haasteen kanssa ottaa hillitön loppukiri. Ei sillä, Pottereita lukee aina mielellään, mutta toki olisin mieluummin lukenut rauhassa kuin maanantai-iltana sohvannurkassa silmät kiiluen. Tässä sitä kuitenkin ollaan kahdeksan Potterverseen kuulunutta kirjaa lukeneena.

Toiseksi viimeinen haasteeseen luettu kirja oli sarjan kuudes osa Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Tammi, 2006). Kuudentena opiskeluvuotena eloa Tylypahkassa varjostaa Voldemortin paluu, mutta toki pulmia löytyy sen lisäksi jos jonkinlaisia. Harryn taikajuomien oppikirjassa on kiinnostavia tuntemattoman tekijän tekemiä raapustuksia, Dumbledore katoilee koulusta vähän väliä ja Malfoy käyttäytyy entistä oudommin. Lisäksi kaikenmoinen pariutuminen ihmisten kesken aiheuttaa tavattomasti päänvaivaa.

Olen lukenut Prinssin muistaakseni vain kaksi tai kolme kertaa, se on viimeisen osan jälkeen vähiten kertoja käsissä kulunut Potterini. Nyt tosin mietin miksi näin, koska teos oli erinomainen. Juoni syvenee hetki hetkeltä ja nautin, kun voin bongailla pieniä yksityiskohtia joihin ei osaa kiinnittää huomiota ellei tiedä koko tarinaa loppuun saakka. Toki myös päädyin loppupuolella niiskuttelemaan sohvannurkassa siihen malliin, että mieskin ihmetteli mitä tapahtuu. Ajattelin että ei itkettäisi näin paljon, mutta itketti kuitenkin. Kyllä te tiedätte.

Tämän tunnevuoristoradan jälkeen olikin sitten vähän hassua lukea pikapikaa loppuun Pottermoressa julkaistuista tarinoista koottu Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists. Vaikka titteli lupaa lyhyitä tarinoita, on kyseessä pikemminkin kokoelma hermionemaista lisätietoa sarjaan liittyvistä hahmoista, joilla on jotain tekemistä vallan tai politiikan kanssa. Lisäesittelyä saavat mm. Kuhnusarvio, Pimento ja Orave. Viimeinen luku on omistettu räyhähenki Riesulle, jotta ei tulisi niin paha mieli.

Kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille, jotka on läpikotaisin uitettu Potter-maailman tyrskyissä. Tieto on kiinnostavaa, muttei mitenkään suunnattoman vetävään muotoon kirjoitettua. Teosta ei myöskään kannata lukea, ellei ole jo lukenut koko sarjaa. Pidin kuitenkin Rowlingin kirjoitustyylistä ja arvostan sitä miten tarkasti esimerkiksi taikaministerien valtakausien historia on kerrattu tai miten jokaisen (olennaisen) hahmon taustatarina on loppuun asti mietitty.

Tänään 31.10.2016 on kulunut 35 vuotta Lily ja James Potterin kuolemasta ja ehkä siksikin oli sopivaa että varsinaisista kirjoista viimeisin tässä haasteessa oli Puoliverinen prinssi. Haaste antoi hyvän sysäyksen kauan pohditulle uudelleenluku-urakalle ja innoitti avaamaan suomennokset pitkästä aikaa. Odotan kovasti Kuoleman varjelusten lukemista, en ole aivan varma olenko lukenut sitä suomeksi ollenkaan.

Suurkiitokset Tiinalle haasteen järjestämisestä, kahdeksalla luetulla kirjalla lunastan haasteesta itselleni tittelin Taikaministeri (vaikka olisin voinut mielelläni olla myös kuuden kirjan arvonimen mukaisesti Albuksen kaartilainen). Kaikki haasteeseen liittyvät kirjat löytyvät haastesivulta.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half Blood-Prince, 2005)
Tammi, 2006. 698 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Short stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists
Pottermore Limited, 2016. 71 s.

Häivähdys. Kuva: Alpo Juusti

Rajatilakokemuksesta lempeään synninpäästöön

Virpi Leppäniemen Häivähdys haastaa katsojan välittömästi tilaan astuessa, sillä on valittava kummalle puolelle keskelle lavaa asettuvaa kangasta menee istumaan. Kipitän kankaan taakse, lattialla makaa mustiin pukeutunut ihminen. Samanlainen hahmo oli myös toisella puolella kangasta. Esityksen alkaessa molemmat hahmot alkavat tanssia, mutta toiselle puolelle nähdään vain varjojen kautta.

Alku tuntuu hämmentävältä, mietin jäänkö jostain paitsi kun en näe toiselle puolelle. Pian esityksen rytmi vie mennessään meditatiiviseen tilaan, äänimaisema turruttaa. Tuntuu kuin katselisin rinnakkaisuniversumiin, Mia Jalervan valosuunnittelua on pakko ihailla.

Koreografia on vaikuttava, etenkin sen lopun sotatannermainen jyrinä ravistelee sisimpää. Valon ja varjon vuoropuhelua on käytetty taitavasti mutta ei turhia kikkaillen, rajatilakokemuksen tuntu on vahva loppuun astii. Esitys jättää vaikuttuneen olon, tuntuu kuin olisin ollut osa alkuvoimaista rituaalia.

All I Have Learned. Kuva: Alpo Juusti

Väliajan jälkeen alkava All I Have Learned on kuin toisesta maailmasta. Esitystilan on valinnut sekalainen valikoima kitch-henkisiä esineitä ja seitsemän tanssijaa seisovat rivissä paljetein ja rimpsuin koristelluissa, paikoin satiinikankaisissa asuissaan. Huvittaa.

Teoksessa koreografi Tiina Santavuo on halunnut käsitellä elämästä oppimiaan asioita. Asiat tuodaan esille liikkein ja sanoin. Oudoksun ensin esityksen englanninkielisyyttä, mutta käsiohjelma selkeyttää asiaa. Myönnän olevani Santavuon kanssa samaa mieltä siitä, että joskus vieraalla kielellä on helpompi sanoa vaikeita ja kipeitä asioita. Moni asia osuu maaliin, toisaalta tuntuu että samalla saan myös anteeksi.

Esityksestä tulee hyvä mieli. Tanssi tuntuu luonnolliselta, esiintyjät eivät niinkään tunnu esiintyvän kuin ilmaisevan itseään. Välillä he katsovat silmiin ja hymyilevät, minä hymyilen takaisin. Henkilökohtainen ote koskettaa ja samalla lohduttaa, puhekohtauksissa on jotain yleisinhimillistä. Poistun salista hymyillen, lempeästi vaikutettuna.

Molemmat esitykset olivat koreografien taiteellis-pedagogisia opinnäytetöitä. Näin molemmat TeaKin kausikutsulla.

***

1.11.2016 Niin kauas kuin omat siivet kantaa -monologin vierailu Teatteri Jurkassa.

Tämä "teksti" on Jurkan #Teatterikritiikin syventävälle jatkokurssille tehty kokeellisen kritiikin kurssitehtävä.

Maggie ja Brick. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ihmismielen rumempi puoli

On esityksiä, joiden näkemisestä on tavattoman iloinen ja joita ei samanaikaisesti halua nähdä enää uudelleen. Turun kaupunginteatterin versiointi Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä Kissa kuumalla katolla on juuri tällainen. Näytelmässä ei ole yhtään mukavaa ihmistä ja kesäisen puuvillaplantaasin painostava tunnelma lamauttaa koko kehon. Upeaa.

Plantaasilla juhlitaan Big Daddyn syntymäpäiviä, jolle lääkäri on juuri antanut vapauttavan lausunnon syöpäepäilyistä. Tunnelma on riehakas, vaikka todellisuudessa kaikki tuntuvat odottavan perinnönjakoa. Maggie tuntee itsensä puolisonsa perheen keskellä ulkopuoliseksi, heillä kun ei alkoholin syövereihin vaipuvan ja jalkansa murtaneen Brickin kanssa ole lapsia ja viiden lapsen perhettä luotsaava Gooper uteliaine vaimoineen yrittävät kovasti tehdä itseään plantaasin seuraaviksi omistajiksi. Ilotulitusraketit paukkuvat, salaisuudet paljastuvat, tunnelma kiristyy ja katsomossa ei voi kuin odottaa väistämätöntä räjähdystä.

Kissa kuumalla katolla on huoliteltu kokonaisuus. Jani Uljaksen ränsistyneen elegantti lavastus ja Henna-Riikka Taskisen puvustus asettuvat vaivattomasti osaksi tarinankerrontaa. Ääni- ja valosuunnittelu, jotka ovat Janne Teivaisen ja Jari Tengströmin käsialaa, pelaavat samaan pussiin. Nyt ollaan perusasioiden, laadukkaan puhenäytelmän äärellä. Joskus perinteinen tapa tehdä toimii parhaiten, mausteeksi sallittakoon huolitellut videoprojisoinnit.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Näyttämölle lopullisen tunnelman luovat kuitenkin näyttelijät. Tunnelma on kohdallaan jo ensi-illassa, dynamiikka näyttelijöiden välillä on loistavaa. Toisen puoliajan aloittava Brickin ja Big Daddyn yhteinen kohtaus on tavattoman hyvä, Mäkelä ja Nikkilä pelaavat saumattomasti yhteen. Niina Koponen on hengästyttävän upea epävarma ja päättäväinen Maggie. Hahmot eivät ole miellyttäviä, mutta heidän kamppailuaan epävarmassa maailmassa kykenee jollain tasolla ymmärtämään.

Vaikka näytelmä on väliaikoineen liki kolmituntinen ei katsomossa ehdi tylsistymään. Williamsin tekstimassa vyöryy yli, hengästyttää ja ahdistaa. Ensimmäisellä puoliajalla Maggien ohikiitävät tosin unikohtaukset tuntuvat hieman irrallisilta ja rikkovat näytelmän tunnelmaa kuin uhkaavana seisovan veden pinnan. Toisen puoliskon tiivistyvä tunnelma vetää mukanaan ihmismielen synkimpiin syövereihin, tuntuu että unohdan hengittää. Välillä on pakko naurahtaa ettei alkaisi itkeä.

Nostan hattua ohjaaja Sini Pesoselle. Särkyneistä ja toisilleen rakkaudessakin julmista ihmisistä voisi saada aikaan rumaa draamaa, mutta Kissa kuumalla katolla onnistuu olemaan myös inhimillinen. Elämä ei ole aina kaunista ja joskus on tehtävä valintoja, joista kukaan ei tule pitämään, ei edes itse.

Kiitokset Turun kaupunginteatterille kutsuvieraslipuista.

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016) vie mukanaan heti kättelyssä. Nousen ensimmäisessä osiossa rekan matkustamoon ja poistun tarinan kyydistä vasta paljon myöhemmin. Sirpaleiseen tarinaan pystyy palaamaan pitemmänkin lukutauon jälkeen, kerronta kiskaisee hihasta ja olen taas keskellä tapahtumia.

Eurooppalaiset unet koostuu tarinoista, jotka tapahtuvat eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Alkuun tarinat tuntuvat irtonaisilta, toisiinsa liittymättömiltä, mutta vähitellen säikeet ihmisten välillä nousevat esiin. Syntyy verkosto, jonka jäsenet ovat tahallaan tai tahattomasti vaikuttaneet toistensa elämiin, sysänneet käyntiin tapahtumia. Taustalla kuohuu Eurooppa mielenosoituksineen ja epävarmoine ihmisineen. Minne tämä maailma on menossa, mitä meille ihmisille tapahtuu?

Episodit eivät maalaa kauniita kuvia, mutta ne antavat lupauksen toivosta. Asioihin voi vaikuttaa pienilläkin teoilla, joskus riittää että on ihminen ihmiselle. Kontrastina toivolle on toki ihmisten vellova paha olo ja julmuus, itsekkyys ja kyky runnoa toinen alleen jos sen oikeaksi näkee.

Puikkonen kirjoittaa kirkkaasti ja tarttuvasti. Mitä tästä osaa sanoa kuin että hieno, tärkeä kirja. Lue, jos et vielä lukenut. Erityisesti nyt, kun teos nostettiin tänään yhdeksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016. 173 s.

Mari Palo kreivitär Almavivana. Kuva: Heikki Tuuli

Hulluna rakkaudesta

Pääni on sekaisin jo ennen Figaron häiden alkamista. Olin päättänyt kerrankin lukea näytöskuvaukset etukäteen, mutta juonenkäänteet ovat hurjempaa saippuaa kuin alkuillan televisiosarjoissa. Luovutin ja totesin, että katsotaan nyt sitten josko pysyisin kärryillä. Kansallisoopperan Anna Kelon ohjaama versio Figaron häistä on saanut ensi-iltansa jo vuonna 2014 ja viime viikolla näkemämme esitys oli sarjassaan 16.

Figaron häät vyöryttää lavalle tosiaan varsinaisen ihmissuhteiden sekametelisopan epookkiasujen puuteroiduilla peruukeilla höystettynä. Koska sanallinen selostaminen veisi naurettavan määrän merkkejä tyydyn jakamaan teille ihmissuhdekaavion, joka esittelee pääpiirteissään oopperan alkutilanteen.

Ennakkoon kuulin huhuja, joiden mukaan käytännössä kolmituntinen Figaro olisi puuduttava. Ja tottahan se on. Välillä toistoa on tuhottomasti ja juoni ei liiku minnekään, tuntuu että kuulin loputtomasti siitä kuinka Figaro aikoo jallittaa kreiviä kitaransoittometaforia laulaen ja toisaalla jahkailtiin että kuka nyt hyppäsi ikkunasta ja miksi. Toisella puoliajalla jatkuva toisteisuus aiheutti kolmosparvellamme jo jonkinlaista joukkohysteriaa, väsytystaktiikka toimi.

Ajoittaisesta pitkästymisestä huolimatta viihdyin silti katsomossa hyvin. Juoni oli lavalla lopulta selkeämpi kuin mitä sen kuvaus antoi ymmärtää, hahmot olivat herkullisia kaikessa överiydessään ja juonittelut niin kehnoja ettei voinut kuin nauraa. Kreivi (Jaakko Kortekangas) on hellyyttävän sinisilmäinen ja toisaalta mustasukkaisuudessaan ylpeä, viehkeä kreivitär (Mari Palo) kaipaa lopulta vain rakkautta ja jonkinlaisena pääparina myrskyn silmässä yrittävät luovia Figaro ja Susanna (Jussi Merikanto ja Hanna Rantala). Laulut kuuluvat kuulaasti kolmosparvelle asti.

Viimeistään lopun suihkulähdepainikohtauksessa olin joka tapauksessa myyty, tämähän on kuin suoraan jostain chick lit -tarinasta. Figaron juoni on epälooginen ja epäuskottava, mutta sen hahmojen rakkaudenkaipuussa, mustasukkaisuudessa ja omaan napaan tuijottelussa on jotain kovin samaistuttavaa. Naimisiin kyllä luulisi pääsevän helpomminkin kuin mitä ooppera antaa ymmärtää.

Näköjään siihen, että menen katsomaan säännöllisesti oopperaa, tarvitaan lavalla laulava tuttu. Ei hassumpi syy, sanon. Joulukuussa palaamme taas katsomoon Lentävän hollantilaisen merkeissä.

Käyhän tässä samalla myös lukemassa Lukupinon Simon asiantunteva arvio esityksestä.

Otimme oppaani Lean kanssa selfien kierroksen jälkeen.

Helsinki toisen silmin

Kaikkea sitä pääseekin Helsingissä kokemaan kun vain pitää silmät ja korvat auki ja on valmis kikkailemaan kalenterinsa kanssa. Viime viikolla Mad House Helsinki ja FFT Düsseldorf toivat yhdessä sekä Helsinkiin että Düsseldorfiin mielikuvitukselliset Mazing Cities-kaupunkikierrokset, joissa oppaina toimivat toisessa kaupungissa olevat nuoret.

Osittain aikataulusyistä ja osittain haastaakseni kokemaani kammoa öistä Helsinkiä kohtaan lähdin mukaan illan viimeiselle kierrokselle kello 21.30. Yksin ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä samalle kierrokselle lähti toinenkin katsoja ja yhteensä meitä olisi mukana kulkevan tabletin ääreen mahtunut neljä. Luurit korville, skype päälle ja matkaan.

Oppaanamme toimiva Lea johti meidät CityCenteristä kohti Ruttopuistoa ja alkoi samalla kertoa tarinaa puiston fiktiivisestä historiasta soittaen välillä kitaraa. Pimenevä ja syksyinen kaupunki tarjosi kauhuelementeillä höystetylle tarinalle hienot puitteet, vähän jännitti. En muista myös koskaan katsoneeni Ruttopuistoa näin ajatuksella. Se on kirkon portailta iltahämärissä katsottuna todella hieno, kokeilkaa vaikka.

Lea oli mahtava ja innostunut opas. Hänen rakentamansa hieman alle tunnin pituinen kierros tarjosi jännitystä ja kiinnostavia ajatuksia ihmisyydestä. Oli myös mahtavaa olla näin suorassa kontaktissa esiintyjään. Tarvittaessa pystyimme kysymään tarkentavia kysymyksiä ja Lea vastaili hyvällä meiningillä.

Esityksestä jäi valoisa mieli, vaikka tarina paikoin synkkä olikin. Konsepti on kiinnostava, voi aistia että ohjaaja Ingo Toben on kehitellyt erilaisia taideprojekteja nuorten kanssa jo pitempään. Tekee vain mieli hihkua miten voikin olla näin hienoja tapahtumia! Ja vielä ilmaiseksi! Olen innoissani.

Tapahtuma päättyi jo, mutta Mazing Cities -esityksistä on tekeillä dokumentti. Itse odotan sitä kiinnostuksella, sillä Suomesta käsin oppaina toimineiden maahanmuuttajanuorten kierrokset Düsseldorfissa olivat varmasti kiinnostavia ja Helsingissäkin mahdollisia kierroksia oli kolme erilaista.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on kohottava kokemus. Toki huomasin lukiessani lainanneeni kirjan, joka ei käsitellyt asiaa jota sen luulin käsittelevät ja lisäksi kyseessä on Antero-romaanisarjan neljäs osa. Kerrankin kestin tällaisen epäloogisen aloituspaikan ja päädyin nauttimaan kirjasta sinä itsenään.

Taivaanvartijat seuraa Anteroa hänen Kuvataideakatemiasta valmistumisensa jälkeen. Kotikaupunki kutsuu Anteron suunnittelemaan alttaritaulua rakenteilla olevaan kirkkoon, mutta taiteellisista ansioista huolimatta seurakunnan edustajia ei vakuuteta niin helposti valituista väreistä, symboliikasta tai teoksen sopivuudesta heidän kirkkoonsa. Nämä "taivaanvartijat" eivät myöskään jää viimeiseksi. Välillä käydään myös Tukholmassa ripustamassa sinne näyttely ja kohtaamassa loistava, omalaatuinen Greta.

Antero on Väisäsen alter ego ja sitä myöten suuri osa teoksesta ponnistaa tosielämästä. Esimerkiksi yksi teoksessa kuvatuista alttaritauluista avaimineen kaikkineen löytyy Kontulan Mikaelinkirkosta. No, oli mikä osa totta ja mikä ei niin pääsin tämän kirjan kanssa jonnekin ihan omiin sfääreihini. Toisaalta vaivuin kirkkotaiteen kuvaukseen ja pohdiskeluun kuin Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneiden askeleiden kanssa ja lisäksi ajattelin paljon Toulouse-Lautrecista kertovaa Pierre La Muren teosta Punainen mylly (ja raakaa umbraa, mutta sitä ei taidettu tämän teoksen tauluissa käyttää).

Taisin jäädä jonnekin öiseen kirkkoon kuuntelemaan oboekonserttoja ja miettimään ruusujen väriä, pesuvateja. Hieno kirja, hyvä tunnelma, luen muutkin ja odotan että milloin löydän ne taivaanvaihtajat joita tästä teoksesta lähdin etsimään.

HelMet-haasteessa tämä olkoon suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Antero #4)
Otava, 2013. 284 s.
Kansi: Anna Lehtonen

Liksomin perhekertomuksessa tunnelma on hippasen erilainen.

Lukuharjoituksia-lukuhaaste päättyy tämän viikon torstaina. Vielä siis ehtii lukea näytelmiä, mutta kiriä saa ottaa myös allekirjoittanut. Hyllystä löytyvältä Rosa Liksomin tuplasetillä pääsee onneksi hyvin taas edistymiseen kiinni, kansien välistä löytyvät näytelmät Family Affairs ja Rikos. Olen lukenut Liksomilta aikaisemmin vain lyhytproosaa, mutta tämän perusteella onnistuu häneltä näytelmäkin.

Family Affairsin keskiössä on Suomisen uusioperhe, jossa äiti kauppaa huumeita ja rasvaimuja, isä yrittää löytää tarkoitusta elämäänsä kodinhoidosta, tyttäret sekoilevat kumpainenkin tavallaan, mummo on kytketty jalkarautoihin ja poika yrittää häätää koko sakin talosta perheenperustamisyritystensä tieltä. Näissäkin maininnoissa tekstiä raapaistaan vain pintapuolisesti.

Näytelmä on lähes väkivaltainen lukukokemus, teksti lyö päin näköä ja luukuttaa sisältöä karmaisevan nopeaa tahtia. Poliittinen korrektius lomailee jossain muualla. Näytelmän perhe on taantunut tasolle, jolle ei haluaisi nähdä. Lukuisat teemat kiertyvät sotkuiseksi vyyhdeksi, josta on vaikea pyristellä irti.

Kiinnostava teksti kuitenkin on ja hämmentävän ajankohtainen vaikka ensiesityksestä on jo 23 vuotta. En ihmettele, että tämä ensimmäinen lavaversio nähtiin juuri KOMissa, sinne se sopisi edelleen. Enkä toisaalta ihmettele, että teksti nähtiin viime keväänä Teatteri Kultsan lavalla. Täytyy kuitenkin sanoa, että en tiedä haluaisinko varsinaisesti nähdä tätä esitystä. Todennäköisesti en.

Rikos puolestaan etenee kerronnaltaan vähemmän maanisesti ja antaa omaa hengitystilaa. Pääasiassa viiden miesvangin välisen keskustelun ympärille kiertyvä näytelmä käsittelee valtaa, suomalaista mieskuvaa, itsekkyyttä ja uskontoa. Miehet nostelevat puntteja, laittavat ruokaa ja puhuvat, puhuvat, puhuvat. Äänessä ovat talousrikoksesta narahtanut karismaattinen Marcus, muita provosoiva tappaja Bobi, syrjäytynyt mutta elämään päin pyrkivä tappaja Jukka ja poliittinen pakolainen, murhan tehnyt Abu. Vierailulla vankilassa käy Sufi, joka yrittää opettaa Abua tulemaan ekologisesti kestäväksi muslimiksi. Naisia miesten elämässä kuullaan vain välähdyksinä.

Verrattuna Family Affairsiin Rikos on hillitty ja rauhallinen. Molemmissa on paljon samoja ajatuksia yhteiskunnasta ja sen tai ihmisyyden rappiosta, omaan napaan tuijottelusta. Näistä katsoisin joka tapauksessa mieluummin Rikoksen, tuntuu että sen aikana ehtisin sulatella asioita itsekin ja sisäistää mistä on kyse sen sijaan että kaikki heitetään päin kasvoja.

Takakannessa lukeva Häiritseviä näyttämökuvia Suomesta kuvaa siis molempia näytelmiä hyvin. Tekstit olivat ajatuksia herättäviä ja ahdistavia, hyvin kirjoitettuja ja luettuina myös aika raskaita. Jatkossa lukenen Liksomilta kuitenkin mieluummin sitä lyhytproosaa, nautin siitä enemmän.

Näillä kahdella kaksi suoritusta lisää Lukuharjoituksia-haasteeseen, kiri kiri.

Rosa Liksom: Family Affairs ja Rikos
WSOY (Näytelmäkirjasarja), 2008. 186 s.
Kansi: Rosa Liksom

Oscar Wilde on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joita minun on pitänyt lukea pidemmän aikaa ja etenkin näytelmä The Importance of Being Earnest (1895) on sellainen joka on kutitellut ajatusten taustalla. Jossain Stephen Fryn elämäkerrassa Fry kertoo kuinka hän nuorna poikaa lainasi kaiken mahdollisen Wildesta ja ihastui Algernonin repliikkiin I hope, Cecily, I shall not offend you if I state quite frankly and openly that you seem to me be in every way the visible personification of absolute perfection. Esimerkiksi YouTubesta löytyy klippi, jossa Fry lausuu tämän. Oli miten oli, muistikuva Frysta ja tästä repliikistä sai minut vihdoin ja viimein nykäisemään kokoelmani Wilden näytelmiä hyllystä ja aloittamaan.

Kaikkiaan näytelmä on varsin pöhkö. John elää kaksoiselämää, sillä kotona maalla hänellä on vakaa maine ja kasvattitytär, jonka silmissä täytyy toki pysytellä puhtoisena. Kaupungissa hän kuitenkin riiaa Ernest-nimisenä viehättävää Gwendolenia ja joutuu melkoiseen piinaan, kun Gwendolen ilmoittaa ettei kerta kaikkiaan halua mennä naimisiin kuin Ernest-nimisen miehen kanssa. Samalla Johnin ystävä Algernon kuulee viehättävästä kasvattityttärestä ja päättää matkustaa Ernestiä esittäen vikittelemään tätä Cecilyä. Soppahan siitä siis syntyy, kun naiset haluavat vain Ernestejä ja miehet ovat sotkussa omien identiteettiensä kanssa. Lisämausteiksi heitetään vielä epäselviä vanhemmuuksia, jäykkäkäytöksisiä palvelijoita ja naisten välisiä hupsutuksia.

The Importance of Being Earnest on siis farssiin taittuva komedia, mutta millainen sellainen! Wilde nimittäin käyttää englannin kieltä niin terävästi ja taitavasti, että hymyilin suupielet kipeinä näytelmää lukiessani. Karikatyyrimäiset hahmot ovat herkullisia ja repliikit, voi ne repliikit!

Tavallaan ihmettelen että miksi minä en ole nähnyt tätä näytelmää missään, vaikka on se Suomessa pyörinyt kerran jos toisenkin ja tavallaan olen onnellinen, että ensikosketukseni tekstiin oli nimenomaan lukemalla. Koska en ole natiivipuhuja olisi kuunnellessa suuri osa Wilden hienouksista varmasti mennyt ohi korvien, lukiessa pystyin kertaamaan ja maistelemaan repliikkejä kerta toisensa jälkeen. Capital, capital!

Jos ette siis ole lukeneet tätä vielä, niin lukekaa. Odotan innolla millaisia muita helmiä Wilde-kokoelmastani paljastuu.

Ja tosiaan, tässä edelleen kiritän omassa Lukuharjoituksia-haasteessani, joka päättyy huomenna.

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest
Alunperin julkaistu 1895. 76 s.
Julkaistu mm. kokoelmassa Penguin Plays.

Kaivelin hyllystä jotain nopeaa näytelmää luettavaksi, tassuun osui joskus Arkadia Bookshopista hankkimani Yasmina Rezan The Unexpected Man. Kahdelle näyttelijälle kirjoitettu näyttämöohjeeton näytelmä kuulosti sen verran kiintoisalta, että se lähti laukkuun mukaan.

Mies ja Nainen sattuvat istumaan toisiaan vastapäätä junassa. Mies on kuuluisa kirjailija, joka pohtii matkustaessaan muun muassa elämäänsä, kirjailijuuttaan, tyttärensä uutta puolisoa, suolistonsa toimintaa. Nainen ihailee kirjailijaa ja pohtii uskaltaako puhutella tätä, uskaltaako kaivaa laukustaan juuri luvussa olevaa kirjailijan kirjaa ja ajautuu toisaalta jatkuvasti sivupoluille pohtimaan omia ihmissuhteitaan.

Oikeastaan näytelmä on kaksi rinnakkaista monologia, dialogia on vasta lopussa. Miehen ja Naisen ajatuksia kuullaan vuorotellen pitkissä tajunnanvirtamaisissa pätkissä. Ensimmäinen ajatus on, että tässä on näyttelijällä kyllä opeteltavaa kun tilannekin on staattinen. Juna vain kolisee raiteilla. Sitten mietin että onko tämä tylsä ja pian tajuan että ei ole, tämä on ihan huikea. Rezan kynä on terävä.

Olen nähnyt Rezalta aiemmin Carnagen sekä elokuvana että näytelmänä, siinä ihmissuhteiden kuvaus on viiltävää. Harvoin olen esimerkiksi istunut leffateatterissa yhtä vaivaannusahdistuneena ja samalla sairaalloisen kiinnostuneena. The Unexpected Manissa Reza näyttää toisenlaista osaamista, mutta siinäkin ihmiset tuntuvat epätäydellisyydessään tosilta.

The Unexpected Manissa olisi potentiaalia olla lavalla joko tavattoman hieno tai käsittämättömän puuduttava näyttelijöistä riippuen. Kiinnostava tämä olisi kyllä joskus nähdä, Suomessa tätä on aiemmin esitetty muun muassa Tampereen Teatterissa nimellä Satunnainen mies. Toivottavasti tätä tai jotain muuta Rezan näytelmää pääsisi jossain vaiheessa taas katsomaan.

Tänään päättyy Lukuharjoituksia-lukuhaaste, itse tavalliseen tapaan viimetinkakirillä riuhdoin saldoni seitsemään näytelmään. Koontia tulee maanantaina, älkää huoliko!

Yasmina Reza: The Unexpected Man (L'Homme du Hasard, 1995)
Faber & Faber, 1998. 71 s.
Käännös: Christopher Hampton

Kuva: Cata Portin

Epävarmuuden anatomia

Teater Viiruksen syksyn näytelmä Allt som sägs kipusi katsontalistalle ensisijaisesti Sanna-Kaisa Palon vuoksi, mutta tarjosi lisäksi kokonaisvaltaisen teatterielämyksen. Avioeroperheen lapsen kasvukertomus kympin tytöstä epävarmaksi viisikymppiseksi herättää sisäisen tunnemyrskyn, saa ajattelemaan perhesuhteita ja muutenkin niitä asioita, jotka usein sanomatta jäävät.

Jessica Raita esittää näytelmän Tyttöä (Flickan) herkästi ja tarkasti. Näytelmän aikana Tyttö kasvaa aikuiseksi, kipuilee vanhempiensa avioeron kanssa ja yrittää saada selvää luonteestaan, siitä miksi toisten ihmisten seurassa on välillä hankalaa. Ja eihän hän suorilla sanoillaan pahaa tarkoita. Upea Sanna-Kaisa Palo on puolestaan aikuiseksi kasvanut Nainen (Kvinnan), maanisesti ystävälleen soitteleva ja omia ajatuksiaan kirurgin tarkkuudella analysoiva neurootikko, ei kuitenkaan epävarmuudessaan epäuskottava.

Robert Kockin ruskeaan verhoutuneen äitihahmon olemus on hämmentävä sekoitus hemulia ja Menetetyn maan Javier Bardemia, samalla hän loihtii lavalla upeaa musiikkia milloin milläkin soittimella ja loopereilla. Viktor Idman puolestaan muuntuu hetkessä kikattavasta teinitytöstä epävarmaksi pikkuveljeksi ja energiseksi opettajaksi. Maria Ahlrothin hahmot toimivat Tytön peileinä, heidän kauttansa nähdään miten tyttö kokeilee ja yrittää löytää tapaa olla muiden kanssa usein paniikissaan epäonnistuen.

Kuva: Cata Portin

Tietyt esityksen teemat koputtavat sielussa sellaisia ovia, jotka mieluusti pitäisi kiinni. Onneksi koputtelu ei ole liian väkivaltaista, ehtii itse prosessoida ja päättää avatako vai ei. Ihmissuhteet ja perhesuhteet ovat vaikeita ja omien tunteiden käsittely, se se vasta vaikeaa onkin. Lavalle niiden kanssa kipuilu on joka tapauksessa tuotu kipeän tunnistettavasti.

Tarinan lisäksi esitys on visuaalisesti huikaiseva. Kaisa Rasilan kerrostalolähiölavastus ihmetyttää, miten tilaan onkin voitu luoda näin elävä maailma ja miten se kaikki sinne lavalle mahtuu. Tyyli on huoliteltu aivan kuten päähenkilönsäkin, sisäisesti kuitenkin kuohuu.

Milja Sarkolan Allt som sägs on komea näytelmä. Se ei ratko kysymyksiä katsojalle valmiiksi vaan pakottaa kohtaamaan keskeneräisyyden ja ihmiselämän epävarmuuden. Sisäisen äänen nakutus jää päähän kaikumaan. Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko kellekään? Ja miten tästä neuroottisesta syklistä pääsisi eroon ennen kuin jää sen vangiksi?

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

Kuva: Catrin Svenfors

Itsepäisen rakkauden merkitsemät naiset

Edith Södergran on minulle, kuten varmasti myös monelle muulle, rakas runoilija. Hän oli jonkinlainen oman aikansa outolintu, runouden uudistaja ja erikoinen persoona. Espoon kaupunginteatterissa tällä viikolla kantaesityksensä saanut Virpi Haataisen näytelmä Koska olet minun ei kuitenkaan jää pelkäksi elämäkertamaiseksi kertomukseksi, vaan keskittyy Södergranin ja kulttuuritoimittaja Hagar Olssonin myrskyisään suhteeseen. Vahvojen naisten mittely on komeaa ja koskettavaa katsottavaa.

Tarina nähdään välähdyksinä Hagarin (Ella Pyhältö) näkökulmasta. Edith (Helena Kallio) on kuollut ja Hagar matkustaa tapaamaan tämän äitiä (Lena Labart) materiaalin toivossa. Jotain pitäisi ystävästä ja kilpakumppanista, joka oli ehkä vielä jotain muutakin, kirjoittaa. Tuttu paikka saa kaikki kipeät, hauskat, ohikiitävät ja suuren merkityksen saaneet muistot palaamaan.

Södergranin oikeasti omaa ääntä kuullaan vasta lopun runossa Landet som icke är. Muuten hänet nähdään paljolti juuri muiden silmien kautta: suurena taiteilijana, rakkaana mutta hauraana tyttärenä, ehkä rakastettunakin. Vain paikoin nähdään todella se vimmainen nainen, vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Toisaalta vahvatahtoisia ovat Hagar ja Helena-äitikin, itsepäisiä omien tunteidensa ja rajoitteidensa kanssa.

Ensi-illassa esitystä oli jouduttu muuttamaan Helena Kallion jalkavamman vuoksi. Ei sitä tosin olisi välttämättä huomannut, mitä nyt kiinnitti muutamassa kohdassa huomiota siirtymiseen tarvittaviin kainalosauvoihin. Ei tunnu siltä, että lavalla olisi jouduttu tekemään kompromisseja, sillä tarina ja näyttelijät kantavat sitä kevyen oloisesti. Lopussa tarvittavaa Sofian roolia tuuraava Outi Vuoriranta hoitaa myös osansa hienosti.

Toisaalta vahvan lavailmaisun kanssa paikoin töksähtelevästi vaihtuvat valot ja äänet tuntuvat turhan pisteliäiltä, ehkä jopa nykyaikaisilta. Niihin kiinnittää liikaa huomiota, keskittyminen itse näytelmään häiriintyy. Toisen puoliajan valokuvakohtaus biletunnelmineen tuntuu irtonaiselta. Kohtausten pehmeistä valoista kylläkin pidin, siitä kuinka ne loivat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa pelkistetysti lavalle tuodussa eristyneessä talossa Karjalassa.

Kokonaisuutena Koska olet minun on kiinnostava, sirpaleinen näytelmä. Tapahtumat näyttäytyvät kuin Edithin vimmalla repimät paperit, jotain puuttuu hetkien välistä, ehkä hetkistä itsestäänkin. Naisten keskinäistä dynamiikkaa seuraa kuitenkin ilokseen, kaikki ovat omalla tavallaan rikkinäisyydessään niin kovin inhimillisiä ja tosia.

Starttasin tammikuussa tämän blogin toisen näytelmälukuhaasteen nimellä Lukuharjoituksia. Yksinkertaisesti tarkoituksena oli lukea näytelmiä ja osallistumiseksi riitti matalalla kynnyksellä yhden näytelmän lukeminen. Itse otin loka-marraskuussa kirin haasteen kanssa ja luin itse seitsemän näytelmää.

Mukaan lähti ilahduttavan paljon osallistujia ja moni myös luki itsensä taidemesenaatiksi eli kuittasi haasteeseen yli kuusi luettua näytelmää. Laskujeni mukaan näytelmiä luettiin noin 54 (kyllä, en ole määrästä aivan varma) ja eniten niitä taidettiin lukea juhlavuoteen sopivasti Shakespearelta. Näytelmien kirjo oli laaja, listalta löytyy kaikenlaista antiikin näytelmistä nykydraamaan niin koti- kuin ulkomaisiltakin kirjailijoilta. Ohessa on lista haasteeseen luetuista näytelmistä linkkeineen eli siitä vain lukuvinkkejä etsimään.

Aiskhylos: Oresteia (Orfeuksen kääntöpiiri)

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf? (Orfeuksen kääntöpiiri)

Jacinto Benavente: Veijareita (Jokken runonurkka)

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (Hyönteisdokumentti)

Minna Canth: Spiritistinen istunto (Yöpöydän kirjat)

Minna Canth: Työmiehen vaimo (Jokken runonurkka, Evarian kirjahylly)

Agatha Christie: Hiirenloukku (Orfeuksen kääntöpiiri)

Euripides: Heracles and Other Plays (Hyönteisdokumentti)

Euripides: Medeia (Eniten minua kiinnostaa tie)

Dario Fo: Can't Pay? Won't Pay? (Tarukirja)

Hilja Haahti: Ikiaartehet / Idän tietäjät / Kymmenen neitsyttä (Hyönteisdokumentti)

Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika (Hyönteisdokumentti)

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Yöpöydän kirjat)

Henrik Ibsen: Peer Gynt (Yöpöydän kirjat)

Maria Jotuni: Näytelmät (Evarian kirjahylly)

Gotthold Ephraim Lessing: Nathan Viisas (Hyönteisdokumentti)

Rosa Liksom: Family Affairs
Rosa Liksom: Rikos

Reko Lundán: Aina joku eksyy (Eniten minua kiinnostaa tie)

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (Eniten minua kiinnostaa tie)

Sofi Oksanen: Puhdistus (Jokken runonurkka)

Eugene O'Neill: The Hairy Ape (Jokken runonurkka)

Eugene O'Neill: Pitkän päivän matka yöhön (Orfeuksen kääntöpiiri)

Harold Pinter: Betrayal (Jokken runonurkka)

Harold Pinter: The Birthday Party (Tarukirja)

Harold Pinter: The Birthday Party and Other Plays (Hyönteisdokumentti)

Harold Pinter: Tea Party (Jokken runonurkka)

Bernard Pomerance: The Elephant Man (Orfeuksen kääntöpiiri)

Yasmina Reza: The Unexpected Man

J.K. Rowling, John Tiffany ja Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (Yöpöydän kirjat, Evarian kirjahylly)
Arvo Salo: Lapualaisooppera

William Shakespeare: Erehdysten komedia (Yöpöydän kirjat)

William Shakespeare: Hamlet (Orfeuksen kääntöpiiri)

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään (Cilla in Wonderland)

William Shakespeare: Macbeth (Tarukirja)

William Shakespeare: Myrsky (Cilla in Wonderland)

William Shakespeare: Romeo ja Julia (Yöpöydän kirjat)

William Shakespeare: Timon Ateenalainen (Hyönteisdokumentti)

George Bernard Shaw: Pygmalion (Jokken runonurkka)

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta

August Strindberg: Neiti Julie (Orfeuksen kääntöpiiri)

Anton Tšehov: Kolme sisarta (Kirjan jos toisenkin)

Mati Unt: Hyvää iltaa, rakkaat vainajat (Hyönteisdokumentti)

Hilja Valtonen: Salainen ase (Kirjan jos toisenkin)

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest

Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire

Jos lukemasi näytelmät puuttuvat listauksesta niin huikkaile. Maanantaiväsymyksessä otin tähän nyt mukaan vain ne, jotka koontipostauksen olivat minulle erikseen linkkailleet.

Marraskuu sai minut myös hövelille päälle ja päätin arpoa näytelmän lähetettäväksi jollekulle. Armoitettu random.org suosi tällä kertaa Tarukirjan Margitia, laittelen sinulle sähköpostia.

Kiitos kaikille osallistujille ja lukekaahan näytelmiä!

Kuva: Mathilde Delahaye

Ceci n'est pas Yasser

Rabih Mrouén esitys Riding on a Cloud käynnistää tämänvuotisen Baltic Circle -festivaalin. Libanonilaisohjaajan teoksessa lavalle tuodaan hänen veljensä Yasser, joka esittää lavalla Yasseria joka on kuin hän eikä kuitenkaan ole. Pääasiassa videoista ja nauhoitteista koostuva esitys kertoo miltä tuntuu, kun kuvat menettävät merkityksensä ja muisti ei enää toimi niin kuin pitäisi.

Libanonin sisällissodan aikana Yasserin pään läpi kulkee tarkk'ampujan luoti. Henki säilyi, mutta kyky yhdistellä asioita ja niitä esittäviä kuvia katoaa. Kuvien merkitys ei aukea ilman todellisen asian vieressä oloa ja esimerkiksi teatterin lavalla esitettävät asiat muuttuvat todeksi, niitä ei kykene käsittämään fiktioksi. Työstääkseen tätä Yasser alkoi lääkärin kehotuksesta kuvata videoita ja osa niistä nähdään tässä esityksessä.

Videoita katsellessa ja Yasserin tarinaa kuunnellessa mielen valtaa pelko. Miltä tuntuisi jos ei muistaisi, ei pystyisi käsittämään yhteyksiä? Samalla aivot työskentelevät ylikierroksilla kun kuuntelen arabiankielistä puhetta, luen tekstityksiä, katson videota ja tarkkailen samalla lavalla istuvaa Yasseria, sitä miten oikean kehopuoliskon käyttö on hankalampaa ja miten hän järjestelmällisesti avaa cd-koteloita ja laittaa levyjä soittimeen yksi toisensa jälkeen.

Videoilla nähdään ilon hetkiä häissä, mennään katsomaan ampumapaikkaa. Nauhoitteilla puhutaan suvusta, runoudesta, siitä miten ohjaajana toimiva veli on valinnut esitykseen vain osan videoista vaikka kaikki olisivat ansainneet tulla näytetyiksi, kaikki ovat kuvaajalle tärkeitä. Ehkä juuri siksi esitys ei kuvaakaan todellista Yasseria, kuten alussa sanotaan, se kyllä kuvaa häntä mutta ei ole hän.

Esitys kyseenalaistaa lopulta itsensä. Onko tämä tarina joka kannattaa kertoa näin isosti? Onko siinä mitään erikoista, kun sama tai jotain samanlaista on tapahtunut niin monelle muullekin? Ajatus pysähdyttää, se tuntuu vähän ikävältäkin kun on itse katsomassa ja kokemassa. Toisaalta niinhän se menee, ajatus on looginen. Miksi jonkun tarina on tärkeämpi kuin toisen, miksi juuri se kannattaa kertoa?

Tästä ajatusketjusta huolimatta olen sitä mieltä että kannatti kertoa ja kannatti katsoa. Yhden ihmisen muistoista ja ajatuksista saadaan käynnistettyä ajatusketjuja muualle, siihen miten jotkut hetket ovat tärkeitä ja miksi. Ja miksi toisaalta kaikki hetket ovat tärkeitä, ovat jatkumo siinä mitä meistä tulee. Tunnen kiitollisuutta siitä, että muistan ja siitä että minua muistutettiin siitä.

Esityksen ehtii nähdä Kanneltalolla vielä huomenna keskiviikkona klo 18.

Kiitokset kutsusta Kanneltalolle.

Kun katsoo kymmeniä esityksiä vuosittain on vähitellen alkanut kiinnostua myös siitä kaikesta muusta työstä mitä esityksen valmistamiseen tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostaa se näkymätön työ, joka ei lavalla välttämättä suoraan näy mutta on olennaista esityksen onnistumiselle. Elina Saksala pyrkii Tuottajan käsikirjassa (Like, 2015) selvittämään tuottajan työn perusteita ja onnistuu siinä kiitettävästi.

Sekä opiskelijoille että jo tuottajan työssä toimiville suunnattu teos tarjoilee niin perustietoa kuin välineitä työssä selviytymiseen. Saksala ruotii muun muassa markkinointia, brändäystä, lakiasioita ja tekijänoikeuksia. Teksti on helppolukuista ja elävää, tulee olo kuin joku opettaisi minulle tätä kiinnostavalla luennolla.

Kiinnostavinta teoksessa kuitenkin ovat lukujen väleissä olevat haastattelupätkät, joissa erilaisissa tuottajapesteissä toimivat ihmiset kertovat omasta työstään. Esiin nousee erilaisia polkuja työn pariin ja haastateltavat pohtivat myös kattavasti mitä hyvältä tuottajalta odotetaan. Työuria esitellään niin elokuvan, tv-tuotannon kuin radionkin alalta. Itse olisin kaivannut vielä lisää teatterinäkökulmaa, se olisi kiinnostanut.

Monet kirjassa esitellyt tuottajan työn perusperiaatteet sopivat käytännössä mihin tahansa työhön, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Etenkin ensimmäisten lukujen kohdalla nyökyttelin jatkuvasti ja mietin, että tätä voi tällaisenaan käyttää vaikka opettajan työssä. Ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen samalla kun pitää työhommat ojennuksessa ei ole lainkaan hassumpi taito opetella.

Suosittelen kirjaa kaikille tuottajan työstä kiinnostuneille, oli se kiinnostus sitten uteliaisuutta tai opiskeluun liittyvää, ja heille, jotka saattaisivat kaivata lisää välineitä ihmisten kanssa puuhaamiseen.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja
Like, 2015. 245 s.

Kuva: Riku Pihlanto

Merenneito ja minä

Yritin ihan tosissani kirjoittaa eilen näkemästäni Salla Hakanpään Divestä kunnollisen ja asiallisen arvion. Hauduteltuani ja puhistuani totesin, että ei se onnistu. Jostain syystä tämä esitys meni ihon alle ja se ei suostu muuttumaan tavalliseksi tekstiksi.

Olen odottanut Diven näkemistä vuodesta 2014. Tai oikeastaan voisi sanoa että vuodesta 2013, sillä silloin näin Hakanpään edellisen sooloteoksen Pinta. Se oli ensimmäinen tiedostaen näkemäni nykysirkusesitys ja varmasti osasyyllinen siihen, miksi laji tänä päivänä niin paljon minua kiinnostaa. Panokset olivat siis kovat, kun astelimme Kallion Urheilutalolle.

Dive esitetään uimahallissa ja Hakanpää taitelee esityksessä sekä veden yläpuolella että pinnan alla. Vesi on minulle rakas elementti, joten siinäkin mielessä jännitti. Tokihan paniikki meinasi iskeä heti alussa kun tajusin, että minulla on katsomossa toinen kahdesta tolppapaikasta. Mitä jos en näe mitään? Onneksi pelko oli turha. Paikalta näki ja vaikka vähän piti välillä kuikuilla ja vaihtaa asentoa sen teki vaistomaisesti, sillä esitys oli lumoava.

Hakanpään esittämä hahmo kulkee kohti kiehtovaa vedenpintaa ja lopulta sen läpi. Kuva köyteen kietoutuneista, glitterkenkiin verhotuista jaloista ja veden pinnan alla näkyvästä liehuvasta mekosta on vahvana mielessäni. Tässä vaiheessa myös hirvitti, veden alla vietetty aika on niin pitkä ja asetelma niin hurja että hetken ehti epäillä noustaanko sieltä ylös laisinkaan.

Pinnan alle on luotu kiehtova maailma, jota katsomosta käsin päästään kokemaan videokuvan välityksellä. On käsittämätöntä, että epäseksikkääseen uimahallin altaaseen on saatu luotua niin satumainen maailma. On se vieraudessaan tosin myös pelottava, mutta sopivalla tavalla. Tekee mieli sukeltaa vielä kerran, hypätä tuntemattomaan ja antaa mennä. Esityksen hahmo leikkii, kokeilee, löytää itsestään jotain.

Tarina pitää otteessaan, aika kuluu liiankin nopeasti. Miten tämä voi olla näin hieno? Miten Hakanpää osaa? Miten tämä on tehty? Hengästyttää, ei tee mieli puhua. Ei tee näemmä monen muunkaan, hiljaisen lumoutuneina valumme kohti räntäistä katua. Kannatti odottaa. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

***

Diveon osa What the Cirk? -festivaalin ohjelmaa ja se esitetään vielä perjantaina 18.11. Tällä hetkellä liput ovat loppuunvarattuja, mutta perjantaina kannattaa olla vielä kärppänä vapautuvien paikkojen varalta.

Lavalta: Ilta Emmin kanssa (Teatteri Jurkka)

Lavalta: Hedwig and the Angry Inch (Göta Lejon/Slagthuset)

Liekehtivästä pikarista Feeniksin kiltaan

Okklumeus-lukuhaasteen finaali - hirnyrkeistä poliittisiin hahmoihin ja räyhähenkiin

Lavalta: Häivähdys ja All I Have Learned (TeaK)

Lavalta: Niin kauas kuin omat siivet kantaa (Teatteri Jurkka)

Lavalta: Kissa kuumalla katolla (Turun kaupunginteatteri)

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Lavalta: Figaron häät (Kansallisooppera)

Lavalta: Mazing Cities (Ingo Toben)

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Rosa Liksom: Family Affairs ja Rikos

Oscar Wilde: The Importance of Being Earnest

Yasmina Reza: The Unexpected Man

Lavalta: Allt som sägs (Teater Viirus)

Lavalta: Koska olet minun (Espoon kaupunginteatteri)

Kiitos Lukuharjoituksiin osallistuneille eli haastekoonti

Lavalta: Riding on a Cloud (Baltic Circle)

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja

Lavalta: Dive (WHS/Cirko)