kujerruksia

Kuva: Mitro Härkönen

Tykkää minut olevaksi

Osaatko katsoa toista ihmistä ja itseäsi armollisesti? Jättäisitkö osan tai kenties kaikki ulkonäköön liittyvät toimenpiteet tekemättä, jos olisit ainut ihminen maapallolla? Kansallisteatterin Sinuus heittää katsomoon vaikeita kysymyksiä ja sukeltaa syvälle naiskuvan, photoshopin, armottomien ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median maailmaan. Esitys ei kuitenkaan tyydy paasaamaan ja ahdistumaan, vaan vapauttaa myös katsojat edes hetkeksi paineista näyttää joltain muulta kuin sisimmältä itseltään.

Anna Paavilainen ja Marja Salo ovat tekijöitä, joita ihailen. Molemmilla on upea lavaläsnäolo ja paljon luovuutta. Sinuus on kaksikon yhteisponnistus: se on käsikirjoitettu, ohjattu, puvustettu ja lavastettu yhdessä. Taustalla on viime keväänä pyörinyt Mitä tuijotat? -projekti, jonka näyttelijät toteuttivat valokuvaaja Mitro Härkösen ja maskeeraaja Tuire Kerälän kanssa. Osa projektin valokuvista on esillä Willensaunan aulatiloissa.

Esityksen ensimmäinen puoliaika tuuttaa katsomoon informaatiotulvaa. Didin ja Gogon, jotka eivät missään nimessä ole missään tekemisissä Beckettin samannimisten ja ikuisesti odottavien hahmojen kanssa, suulla ja olemisella pohditaan sosiaalisen median lainalaisuuksia ja tarvetta olla tykätty, seurattu ja rakastettu. Haaste ei ole helppo, sillä oman persoonan pitäisi olla kiinnostava ja kaikin puolin omaperäinen. Välillä pahaa oloa ja ahdistusta on käytävä oksentamassa. Kiukku nousee pintaan. Miksi käyttäydymme näin? Ja miksi ne seuraajat silti tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka eihän niillä pitäisi olla mitään väliä?

Toisaalta olo on myös helpottunut. Sosiaalisen median pyörteissä elävälle esityksen tunteissa on paljon tuttua. Miksi ei tullut yhtään tykkäystä tähän ja miksi tästä kuvasta tykättiin vaikka se on niin ruma? Ja missä ne seuraajat on? Jos tällainen maailma ei ole tuttu, saattaa pohdiskelu tuntua vieraalta tai jopa suututtaa.

Varsinainen esitys päättyy väliaikaan, toisella puoliskolla katsojat pääsevät osallistumaan katsomista tutkivaan työpajaan. Osallistuminen on matalan kynnyksen toimintaa, istua saa edelleen omalla paikalla ja ei tarvitse sanoa saati varsinaisesti tehdä mitään. Kokemus on avartava ja lohdullinen. Hymyilen, kun katson näyttelijöiden katseista välittämättä tapahtuvaa överiä liikehdintää. Liikkuisimmeko kaikki näin, jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut ajattelevat? Ja voisikohan sitä olla vähän onnellisempi, jos joskus kehtaisi ryntäillä, väännellä naamaansa ja takoa seinää välittämättä omasta imagostaan?

Sinuus jättää jälkitunteena helpottuneen olon. Esityksen karikatyyrimäisyys naurattaa ja samalla kaiken googlailun, olemassaolon tuskan ja ulkonäköpaineiden alta löytää itsensä. Kiitos, että teitte tämän hupsun ja tärkeän esityksen.

Vanusisarukset ja hetkeen tarttumisen taito.

Garth Steinin The Art of Racing in the Rain (2008) kulkeutui minulle ystäväni Nanin kautta hänen kehujensa innoittamana. Jostain syystä olin saanut päähäni kuvitelman, että kyseessä olisi jonkinlainen koirien sielunelämää käsittelevä non-fiction-teos. Kuinka väärässä olinkaan. Pitkästä aikaa sain kirjaa lukiessa pyyhkiä roskia silmistä.

Enzo on hyvin filosofinen ja ihmismäinen koira. Se elättelee toivoa, että maallisen elonsa päättyessä se pääsisi seuraavassa elämässä syntymään ihmiseksi kuten Mongoliasta kertovassa dokumentissa kerrottiin. Ennen ihmistymistä Enzolla on kuitenkin tehtävänään pitää hyvää huolta isännästään Dennystä, taitavasta kilpa-ajajasta, joka vaimonsa traagisen kuoleman jälkeen joutuu emotionaalisen ryöpytyksen kohteeksi.

Kirjan tarina, tai oikeastaan tarina kirjan ihmisistä, ei ole sinänsä erikoinen. Se on surullinen ja haikea tarina luopumisesta, kuolemasta ja välillä haastavistakin perhesuhteista, mutta ei mitään ennenlukematonta sinänsä. Omanlaisensa tästä teoksesta tekee sen kertoja Enzo, joka on ihmisten liikekieltä lukiessaan ja koiramaisesti viestiessään tavattoman hurmaava. Enzosta on vaikea olla pitämättä, siitä elämänilosta, vilpittömyydestä ja halusta auttaa omaa perhettään kaikin tavoin.

Toisaalta kirja on myös todella hauska. Enzo tekee teräviä havaintoja ympäristöstään, rakastaa televisiota ja elää muutenkin elämäänsä täysillä. Joskus parasta tosiaan on se pallon perässä juokseminen.

Yllättäen opin kirjaa lukiessani paljon myös kilpa-ajosta, tai jos en oppinut niin vähintään ymmärsin jollain tavalla miksi jotkut siitä niin viehättyvät. Analogiat radalla ajamisen ja elämisen välillä kulkevat mukana läpi tarinan eivätkä tunnu päälleliimatuilta. Jotain adrenaalin tapaista virtasi omissakin suonissani, kun pääsin Enzon mukana kilpa-auton etupenkille ja haukkumaan isäntääni ajamaan kovempaa.

Parhaiten tämä teos varmaan iskee meihin, joilla on tai on ollut koira ja etenkin vanheneva sellainen. Että ehkä siellä omankin perheenjäsenen ruskeiden silmien takana on lymynnyt niin rikas maailma ettei sitä voi edes ymmärtää. Ja varmasti onkin.

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain
HarperCollins, 2008. 336 s.
Kansi: Nina Tara Design

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!

Äänikirjat, nuo ihanat automatkaseuralaiset ja toisteisten puuhastelujen seuralaiset. Jostain syystä äänikirjoista kirjoittaminen usein unohtuu, joten tässäpä katalogi osasta viimeisen puolen vuoden aikana kuunnelluista. Harmillisesti suurinta osaa näistä en välttämättä kovin innokkaasti suosittele, vaikka kaikki tehtävänsä täyttivätkin.

Ellen DeGeneres: The Funny Thing Is... (Simon & Schuster, 2006. 3 h 12 min)

Pidän Ellen DeGenereksestä. Hänellä on hulvaton huumorintaju ja hyvä komiikan taju. The Funny Thing Is... oli äärimmäisen viihdyttävä kuunneltava automatkoilla, mutta totta puhuen se ei jättänyt minkäänlaista pysyvää muistijälkeä. Kertisviihdettä siis, mutta toimivaa sellaista.

Sophie Kinsella: I've got your number (Random House Audiobooks, 2012; kirja 2012. 6 h 22 min)

Kinsella tuli napattua paikalliskirjaston hyllystä hömppähimoon. Pettymys oli suuri, kun tajusin äänityksen olevan lyhennelmä. Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä tiedä jäikö minulta mitään olennaista kokematta, mutta paheksun silti.

I've Got Your Numberissa on tuttu kinsellamainen juonikuvio. Poppylla menee kaikki hyvin: sormessa on iso sormus ja kainalossa ihana mies, häät tulossa. Sormus kuitenkin häviää ja samoin puhelin, mutta onneksi roskiksesta löytyy uusi, puhelin siis, ja sitä myötä Poppy päätyy aikamoiseen soppaan bisnesmiehen Samin kanssa. Ette varmaan ikinä arvaa mitä tässä kuviossa tapahtuu?

Finty Williams on mitä sympaattisin lukija ja sopii teokselle loistavasti. Tarina nyt on ihan höpöinen ja epäuskottava, mutta loppujen lopuksi aika hellyyttävä. Viihdyin kuten oli tarkoituskin.

E.L. Doctorow: Andrew's Brain (Whole Story Audio, 2014; kirja 2013. 3 h 52 min)

Andrew's Brain oli paniikkilaina HelMetin varannoista kun edellinen äänikirja pääsi loppumaan. Tässä kävi tosin sellainen sekaannus, että luulin lainaavani Cory Doctorow'n kirjoittaman kirjan ja kun kirjailija nyt tosiaan oli eri oli tarinakin jonkinmoinen yllätys. E.L. Doctorow lukee kirjan nauhalla itse.

Teos on Andrew'n jollekin näkymättömälle henkilölle kertoma lausunto hänen omasta elämästään ja sen epäonnisista sattumuksista, tragedioista jopa. Andrew on epäluotettava kertoja, hänen kerronnassaan ei ole minkäänlaista kronologiaa ja välillä tarina keskeytyy toden ja kuvitelman rajojen ja aivokemian pohdiskeluun.

Täytyy sanoa, että kuunneltavaksi tämä oli ihan hirvittävän haastava ja olin ison osan ajasta todella pihalla. Käteen ei jäänyt oikein mitään, luettuna olisi ollut ehkä helpompaa mutta en koe tällä hetkellä tarvetta antaa teokselle uutta mahdollisuutta.

Pete Dexter: The Paper Boy (Blackstone Audiobooks, 2012; kirja 1995. 10 h 47 min)

The Paper Boysta tehtiin muutama vuosi sitten elokuva ja siitä tämä teos tuttu olikin, tosin vain nimeltä. Uteliaisuudesta siis tartuin tarvitessani seuraa marjapuskien perkaamiseen. Tarina oli tosin sen verran synkkä, että punaviinimarjojen kerääminen alkoi tuntua välillä harvinaisen masentavalta hommalta.

Moat Countyn sheriffi, ei kovin pidetty henkilö, löydetään tien vierestä suolistettuna. Paikallinen mies tuomitaan, mutta tapaus jää edelleen epäselväksi. Nuori nouseva journalistitähti Ward päättää palata kotikaupunkiinsa etsimään Tarinaa rikoksen takana ja pestaa paikoilleen jämähtäneen veljensä Jackin kuskikseen. Mukana heiluu myös Wardin toimittajatoveri ja tuomittuun mieheen palavasti rakastunut nainen, joka tahtoo auttaa paljastamaan totuuden.

Myönnetään, Sean Runnente lukee teoksen todella hyvin kiinnostavalla, elämään lannistuneesti suhtautuvalla äänellä. Tarina on kuitenkin niin harmaasävyinen ja ankea, että kuunnellessa minua lähinnä ahdisti ihmisten hirveys ja itsekkyys. Loppuun oli kuitenkin kuunneltava ja saatava tietää, miten lehtijutulle lopulta kävi.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016. L'amica geniale, 2011. 12 h 7 min)

Elena Ferranten Napoli-sarja on noussut jonkinlaiseksi kansainväliseksi sensaatioksi ja sitä myöten ensimmäinen osa suomennettiin tänä vuonna. Suoraan sanottuna kirja ei minua lähtökohtaisesti hirveästi kiinnostanut, mutta, kuten äänikirjojen kohdalla minulle usein käy, se sattui sopivasti kohdalle BookBeatissa ja klikkailin sen itselleni kuultavaksi.

Kirja alkaa kiinnostavasti. Elena Grecon puhelin soi ja hänelle ilmoitetaan, että hänen ystävänsä Lila on kadonnut jäljettömiin. Miten voi kadottaa itsensä kokonaan? Harmikseni kerronta siirtyy tästä hetkestä historiaan kuvaamaan Elenan eli Lenun ja Lilan lapsuutta. Napolin kaduilla tytöt leikkivät, rakastuvat, uhmaavat poikia ja isiään, opiskelevat, yrittävät kuumeisesti kasvaa upeiksi naisiksi. Pölyisillä kaduilla eteenpäin kulkeva elämä muuttuu Erja Manton sielukkaasti lukemana kiinnostavaksi kertomukseksi.

On kuitenkin myönnettävä, että en olisi ehkä jaksanut lukea tätä. Vaikka Ferranten tarina on kiehtova pikkutarkkuudessaan ja Helinä Kankaan suomennos soljuu rikkaana, en yksinkertaisesti usko jaksavani kahlata sivukaupalla läpi sitä ihmettelyä ja elämänhapuilua. Onneksi on äänikirjat, voin kuunnella seuraavan osan suomennoksen tullessa jos Erja Manto lukee senkin.

Kuva: J-P Salminen

Kommunikaatiossa ei aina tarvita sanoja

Kiinnostavia pienten toimijoiden nykysirkusesityksiä on nykyään paljon tarjolla. Kanneltalossa nähtiin tällä viikolla Duo D'Lyhin uusin esitys #Hope, jossa esiintyvät Sanni Sarlin ja Kaito Takayma. Sarlinin erikoisalaa ovat rengastrapetsi ja hulavanteet, Takayman puolestaan jongleeraus ja esinemanipulaatio. Kaikkia taitojaan käyttäen duo luo lavalle pienieleisen ja viehättävän esityksen.

Teos on saanut inspiraationsa ihmistenvälisestä kommunikaatiosta. Itse jumitin ensimmäisissä kohtauksissa miettimään liikaa symboliikkaa ja viittauksia tai oikeastaan sitä, etten löytänyt niitä selkeästi. Lopulta tajusin rentoutua ja katsoa esiintyjiä. Yhdessä ja erikseen he liikkuvat lavalla, välillä selvästi toista väärin lukien ja konfliktiin ajautuen, toisessa kohdassa taas ymmärtäen ja saman tahdin löytäen. Omia suosikkikohtauksiani olivat Takayaman taitava pallotemppuilu, miten voikin ihmiskeho kyetä moiseen, ja Sarlinin viehättävät hulanumerot.

#Hopen musiikki on sekopäistä särinää ja jumittavaa jurnausta. Kaikki klipit on haalittu Creative Commons -kirjastoista muodostaen kiinnostavan kokonaisuuden. Kappaleet sopivat numeroihin hyvin vaikka välillä epätahtisuudellaan aivoja nyrjäyttävätkin.

Arvostan tässä esityksessä paljon myös sitä, että iltapäivien näytökset olivat maksuttomia. Toivottavasti todella moni nuori pääsi tätä katsomaan ja ehkä samalla kokemaan uudenlaisen taidemuodon.

Esitys on jollain tavalla kovin sympaattinen. Se ei yllätä katsojaa hengästyttävän vaarallisin tempuin, mikä ei toisaalta tarkoita sitä ettei taitoa olisi. #Hope on miellyttävä katsaus kahden sirkustaiteilijan osaamiseen ja siihen, mitä kaikkea hienoa kaksin voi saada aikaan.

Kanneltalon esitykset ovat ohi tältä erää, mutta Duo D'Lyhiin voi tutustua esimerkiksi heidän kotisivuillaan. Kiitokset Kanneltalolle kutsusta esitykseen.

Lukuoikeuspalvelut selvästi madaltavat kynnystäni tarttua teoksiin, joiden lainaaminen fyysisinä opuksina tuntuu jotenkin vaikealta. Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2011) osui kohdalle BookBeatissa ja sitä kun oli teini-ikäinen serkkunikin suositellut niin nakuttelin teoksen omaan kirjastooni.

Gregory yhdistelee tarinassaan todellista historiaa ja sepitettä. 1400-luvun Englannissa käydään Ruusujen sotaa Yorkin ja Lancasterin sukujen välillä. Leskeksi jäänyt Elizabeth Woodville pelkää asemansa puolesta miehensä kuoleman jälkeen ja pyytää apua Englannin uudelta kuninkaalta Edwardilta, joka rakastuu kauniiseen naiseen päätäpahkaa ja nai tämän hovin vastustuksesta huolimatta. Kovapäinen tuore kuningatar luovii hovin juonittelujen kiemuroissa yrittäen saada omat lapsensa vallankahvaan kiinni käyttäen niin diplomatiaa kuin noitakeinojakin, mutta valtaistuimelle on muitakin ottajia.

Välillä kerrontaa on vaikea seurata, etenkin jos pitää eripituisia taukoja lukusessioidensa välillä. Edvardit, Edwardit, Rikhardit ja Henrikit menevät iloisesti päässäni sekaisin, sillä 1400-luvun loppupuolen englantilaiset aateliset eivät kuulu erikoisosaamiseni piiriin ja poikalapsille ei näemmä osattu antaa vaihtelevia nimiä. Kirjailija yrittää kyllä parhaansa lisäten nimien perään titteleitä ja tarkennuksia, se puolestaan välillä vähän rasittaa sillä kahdennenkymmenennen kerran kohdalla muistan kyllä jo keitä ne kuningattaren Grey-pojat ja keitä ne viralliset kruununperimysjärjestyksessä olevat olivat. Toisaalta kirja myös helpotti Shakespearen Henrik VI -näytelmän filmatisoinnin seuraamista joten puolensa tälläkin.

Tökkimisestä huolimatta Valkoinen kuningatar oli silti melkoisen koukuttava ja sen luki loppuun mielellään. Sen verran kiinnosti, että eiköhän myös samaan sarjaan kuuluvat Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar tule tässä luettua. Suosittelen historiasta kiinnostuneille ja Britannian aatelistosta ja sen juonitteluista viehättyville.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009)

Bazar, 2011. 476 s.

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Kuvat: Timo Seppälä

Sananmuunnoksia ja kaksimielisyyksiä molemmille jaloille

Pertti Jarlan Fingerpori-stripit ovat ilahduttaneet ja hämmentäneetkin lukijoita kohta kymmenisen vuotta. Teatteri Kultsa on puolestaan ehtinyt tehdä näistä sanansäilällä kalistelevista sarjakuvista jo kolmesti näytelmän ja viimeisin päivitetty versio sai juuri ensi-iltansa. Strippiklubi Fingerpori esittää 75 minuutissa 150 Fingerpori-strippiä ja onnistuu tässä tavoitteessa hämmentävän hyvin.

Esityksen luonteesta johtuen varsinaista juonta ei tarinassa ole. Lyhyisiin kohtauksiin on kirjoitettu peräkkäin useita samaan tilanteeseen sopivaa vitsiä ja jos joka punchlinen perään päräyttäisi pienet badumtsihhit, olisi rumpalilla pian käsi krampissa. Ohjaaja Jalmari Jalonen on tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa, sillä rytmitys ja sitä myöten esitys pysyy hyvin kasassa ja etenee yllättävän loogisesti. Hereillä pitää kuitenkin olla koko ajan, sillä vitsit menevät niin nopeasti että kyydistä tippuu äkkiä.

Fingerporilaisten rooleissa nähdään seitsemän näyttelijää. Jussi Vehkasalo, Marja-Liisa Lius ja Suvi Lahdenmäki saavat pysyä koko esityksen Heimo Vesana, Rivo-Riittana ja Irma Kääriäisenä, muut näyttelijät sukkuloivat kovaa vauhtia useiden roolien välillä merkaten hahmojaan muutamalla valitulla vaatekappaleella tai rekviisitalla. Mieleen jäivät erityisesti Jukka Hurjasen useat satunnaishahmot ja Petri Peltoniemen vain nopeasti lavalla vilahtanut mutta tarpeellinen kotiiviiniharrastaja Jorma. Arvostan, kun pienen vitsin vuoksi on tehty huvittavan paljon työtä.

Kiitosta on annettava erityisesti puvustuksesta huolehtineelle Teija Kotka-Pulkkiselle. Kun kyseessä on niinkin vakiintunut ilmiö kuin Fingerpori, on olennaista että hahmot näyttävät siltä mihin on tottunut. Tässä on onnistuttu nasevasti ja toki näyttelijätkin ovat ottaneet roolihahmonsa oivallisesti omikseen. Lisärytmitystä esitykseen tuo Fingerporin kaupunginorkesterin ominaisuudessa Helsingin juhlaviikot -yhtye, joka pitää verhon takaa esityksen raiteillaan kuin veturi konsanaan.

Strippiklubi Fingerpori on hauska ja hengästyttävä kokemus. Tunnelma on rennon kotoisa niin kuin olla saakin, pääosassa ovat Jarlan vitsit. Juttujen ollessa tuttuja ei naurua kirvoittavia yllätyksiä ylen määrin tule, mutta viihtyminen onnistuu. On ilo huomata, miten hyvin vitsit taipuvat lavalle ja kuinka näyttelijöillä on koominen ajoitus hallussaan. Kiitos vielä karkeista vehnäjauhoista.

Esityksiä on 5.11. asti.

Kiitokset teatteri Kultsalle kutsuvieraslipuista esitykseen.

Kuvat: Timo Seppälä

Sananmuunnoksia ja kaksimielisyyksiä molemmille jaloille

Pertti Jarlan Fingerpori-stripit ovat ilahduttaneet ja hämmentäneetkin lukijoita kohta kymmenisen vuotta. Teatteri Kultsa on puolestaan ehtinyt tehdä näistä sanansäilällä kalistelevista sarjakuvista jo kolmesti näytelmän ja viimeisin päivitetty versio sai juuri ensi-iltansa. Strippiklubi Fingerpori esittää 75 minuutissa 150 Fingerpori-strippiä ja onnistuu tässä tavoitteessa hämmentävän hyvin.

Esityksen luonteesta johtuen varsinaista juonta ei tarinassa ole. Lyhyisiin kohtauksiin on kirjoitettu peräkkäin useita samaan tilanteeseen sopivaa vitsiä ja jos joka punchlinen perään päräyttäisi pienet badumtsihhit, olisi rumpalilla pian käsi krampissa. Ohjaaja Jalmari Jalonen on tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa, sillä rytmitys ja sitä myöten esitys pysyy hyvin kasassa ja etenee yllättävän loogisesti. Hereillä pitää kuitenkin olla koko ajan, sillä vitsit menevät niin nopeasti että kyydistä tippuu äkkiä.

Fingerporilaisten rooleissa nähdään seitsemän näyttelijää. Jussi Vehkasalo, Marja-Liisa Lius ja Suvi Lahdenmäki saavat pysyä koko esityksen Heimo Vesana, Rivo-Riittana ja Irma Kääriäisenä, muut näyttelijät sukkuloivat kovaa vauhtia useiden roolien välillä merkaten hahmojaan muutamalla valitulla vaatekappaleella tai rekviisitalla. Mieleen jäivät erityisesti Jukka Hurjasen useat satunnaishahmot ja Petri Peltoniemen vain nopeasti lavalla vilahtanut mutta tarpeellinen kotiiviiniharrastaja Jorma. Arvostan, kun pienen vitsin vuoksi on tehty huvittavan paljon työtä.

Kiitosta on annettava erityisesti puvustuksesta huolehtineelle Teija Kotka-Pulkkiselle. Kun kyseessä on niinkin vakiintunut ilmiö kuin Fingerpori, on olennaista että hahmot näyttävät siltä mihin on tottunut. Tässä on onnistuttu nasevasti ja toki näyttelijätkin ovat ottaneet roolihahmonsa oivallisesti omikseen. Lisärytmitystä esitykseen tuo Fingerporin kaupunginorkesterin ominaisuudessa Helsingin Juhlaveikot -yhtye, joka pitää verhon takaa esityksen raiteillaan kuin veturi konsanaan.

Strippiklubi Fingerpori on hauska ja hengästyttävä kokemus. Tunnelma on rennon kotoisa niin kuin olla saakin, pääosassa ovat Jarlan vitsit. Juttujen ollessa tuttuja ei naurua kirvoittavia yllätyksiä ylen määrin tule, mutta viihtyminen onnistuu. On ilo huomata, miten hyvin vitsit taipuvat lavalle ja kuinka näyttelijöillä on koominen ajoitus hallussaan. Kiitos vielä karkeista vehnäjauhoista.

Esityksiä on 5.11. asti.

Kiitokset teatteri Kultsalle kutsuvieraslipuista esitykseen.

Minä rakastin Bridget Jones's Babya ja olin siitä kovin helpottunut. Ensimmäinen, jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt elokuva samannimisen kirjan kanssa on ollut minulle useampaan otteeseen tärkeä kumppani. Tätä myöten elokuvateatteriin sai siis mennä melkomoisen jännityksen vallassa, mutta kuten jo todettiin ei pettyä tarvinnut.

Bridget täyttää 43 vuotta. Painotavoite on saavutettu, mutta sinkkustatus on edelleen tallella herra Darcyn mentyä tahollaan naimisiin. Tästä ei kuitenkaan masennuta, vaan lähdetään rempseän työkaverin kanssa festareille ja mätkähdetään siellä komean Patrick Dempseyn eteen rähmälleen seurauksena vipinää ja parempi mieli. Tokihan sittemmin kohdataan ristiäisissä myös vastaeronnut Darcy, sytytetään vanha liekki ja tätä myöten jonkin aikaa myöhemmin tehtävä positiivinen raskaustesti herättää kiusallisen kysymyksen lapsen isästä.

Juonikuvio ei itsessään ole kovin kummoinen. Todetaan ensimmäiseksi, että on onni ettei elokuvaan tosiaan otettu kolmannen Bridget-kirjan Mad About the Boyjuonta. Moni fani olisi varmaan jättänyt elokuvan katsomatta, jos Darcy olisi jätetty pois. Toiseksi kliseisestä ja jokseenkin arvattavasta juonesta huolimatta elokuva toimii kokonaisuutena todella hyvin. Leffaseuralainenkin totesi, että vaikka vitsit ja toiminta olivat arvattavia sitä löysi itsensä jatkuvasti nauramasta. Itse en muista nauraneeni missään näin paljon ja kovaa pitkään aikaan.

Renée Zellweger on edelleen ihanin Bridget. Vaikka vuosia on tullut lisää, on tuttu rakas hahmo siellä edelleen. Lisäksi kehitystä on tapahtunut, sillä kohelluksesta parisuhderintamalla huolimatta Bridget on edennyt urallaan kunnioitettavaan asemaan ja, kuten edellä mainittiin, on saavuttanut sen maagisen painotavoitteensa. Ilahduttavasti yhteispeli maailman ihanimman herra Darcyn eli Colin Firthin kanssa toimii myös edelleen hyvin. Firth vain paranee vanhetessaan ja tämän kuivakka komiikka puree kerta toisensa jälkeen. Ei se Dempseykään huono tosin ollut ja toimii itse asiassa todella kiinnostavana vastaparina Darcylle. Mainittakoon vielä, että Emma Thompson tekee herkullisen sivuroolin silmiään pyörittelevänä peribrittiläisenä gynekologina.

Kaiken kaikkiaan olin tästä elokuvasta tavattoman ilahtunut. Nauroin ja nautin tuttujen hahmojen seurasta ja arvostin sitä, että elokuvaan kuvattiin kolme vaihtoehtoista loppua ja katsottiin mikä niistä resonoi yleisön kanssa parhaiten. Minä sain mitä halusin, toivottavasti moni muukin.

Fanityttö-88 kiittää, kuittaa ja odottaa että elokuva ilmestyy, jotta voi pitkästä aikaa hankkia leffahyllyyn jotain uutta.

Kuva: Saara Autere

Nykyhetken riemastuttava ohikiitävyys

Tiedättekö sen vähän vaivaannuttavan tutustumisleikin, jossa pitää toistaa mahdollisimman tarkasti kaikki edellisen tekemät jutut? Ja kuinka se ahdistaa, kun tietää että tulee unohtamaan asioista ihan hirveästi? Oblivian Museum of Postmodern Art -esityssarjan päättävä Do be do on vähän kuin tuo leikki, mutta ei yhtään vaivaannuttava tai ahdistava.

Do be don teema on nykyhetki ja siinä ollaan käytännössä tässä hetkessä, kun lavalle syntyy jotain uutta, ihmeellistä ja yleensä myös aika riemastuttavaa. Oblivian esityksen punaisena lankana on do what you saw -metodi, siis tee mitä näit. Yksi esiintyjistä menee lavalle, tekee, esittää, kertoo kunnes kello soi merkiksi. Sitten on muiden vuoro tehdä perässä mahdollisimman tarkasti. Paljon unohtuu, paljon muuttuu, keskeinen ajatus säilyy. Ehkä.

Lavalla nähdään kuusi oblivialaista eli Mikko Bredenberg, Andrius Katinas, Maija Hirvanen, Anna-Maija Terävä, Timo Fredriksson ja Annika Tudeer. Ryhmän dynamiikka on miellyttävän tasainen, kaikki pääsevät näyttämään taitojaan. Ylimääräistä sooloilua ei ole, hetkessä ollaan yhdessä. Mieleen jäivät erityisesti Fredrikssonin viehättävät attitude-piruetit, Bredenbergin hymystä irvistykseen transformoituvat kasvot, kenkiään purevat kaikki ja lopulta mystinen lumeenhautautuminen. Toki juuri näitä seuraavat katsojat eivät varmaan enää näe, esitys kun muuttuu kuten improvisaatioon kuuluu.

Idea kuulostaa lähtökohtaisesti vähän älyttömältä. Jaksaako sitä katsoa kun kuusi ihmistä leikkii keskenään lavalla? Vastaus on kyllä. 75 minuuttia kestävä esitys säilyttää kiinnostavuutensa koko keston. Se ihmetyttää, laittaa pysähtymään ja keskittymään. Mitä minä muistan tästä hetkestä puoli minuuttia myöhemmin? Osaisinko toistaa sen? Parasta on, että samalla olo on riemastunut. En kokenut nauravani esiintyjien tekemisille, nauroin heidän kanssaan.

Esitykset jatkuvat Cirkossa 15.10. asti.

Kiitokset Oblivialle lipusta esitykseen.

Hullu Hatuntekijä (Samuli Poutanen) ja Liisa (Salla Eerola). Kuva: Mirka Kleemola

Kaunista tanssia, mutta liian vähän sieniä

Perjantaina Kansallisoopperan päänäyttämölle tuotiin jälleen uusi satubaletti, kun Jorma Elon koreografioima Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa. Klassikkoteoksesta on nähty viime vuosina useita tulkintoja elokuvissa, suomalaisten teattereiden lavoilla eivätkä siitä tehdyt baletit ole maailmalla mikään vieras asia, joten jatkumo Kansallisbaletin käsittelyyn tuntuu loogiselta.

Liisa elää rauhallista perhe-elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Isän ja tyttären suhde on hyvin läheinen, kun taas äiti näyttäytyy tytölle julmana persoonana. Isän kuoltua traagisesti perheen dynamiikka särkyy ja sittemmin Liisalle kaavailtu pakkoavioliitto saa nuoren naisen pakenemaan valkoisen kanin perässä mystiseen Ihmemaahan. Ihmemaassa Liisa kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja ja löytää vähitellen rohkeuden palata takaisin reaalimaailmaan.

Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut Peilimaassa ovat erikoisia teoksia. Sanoilla kikkailuun perustuva kerronta hämmentää ja itselleni juonen seuraaminen jo kirjoissa oli haastavaa, etenkin kun sitä ei paikoin juuri ollut. Sama vaivaa balettia. Kohtauksien hahmot olivat kyllä tuttuja, mutta syvempien merkitysten esiin kaivamiseksi oli käsiohjelma tarpeellinen.

Paikoin esitys tuntuu junnaavaan paikoillaan. Alussa keskitytään lähes tuskastuttavan kauan kuvaamaan Liisan pakoilua sulhasehdokkaansa tanssiinkutsusta ja toisella puoliajalla nähty pelikortti- ja šakkinappula-armeijoiden koreografiat tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi seassa on myös hengästyttävän hienoja hetkiä. Portaikkojen käyttö sekä alussa että lopussa vaikuttavasti saa ympyrän sulkeutumaan ja monessa kohtauksessa erityisesti miesten esittäminä nähtiin kauniita koreografioita.

Frans Krčmář Valkoisena Ritarina. Kuva: Mirka Kleemola

Tanssissa itsessään ei toisaalta ole mitään vikaa. Salla Eerola on viehättävä todellisuuspakoisena ja leikkisänä Liisana ja Frans Valkama saa monta hienoa soolo-osuutta Liisan veljenä. Valkoinen ritari Frans Krčmář puolestaan taistelee urheasti aika ajoin painostavasti esiin ilmestyvää lohikäärmettä vastaan ja Xiaoyu He on vinkeä Valkoinen Kani. Yökorennon ilmestyessä jää hetkeksi kaipaamaan paksua savurenkaita puhaltevaa toukkaa, mutta koreografia on kohtauksessa hieno. Harmittamaan jäi lopulta se, että kiinnostava Irvikissa joutui jäämään vain lavastukselliseksi elementiksi.

Visuaalisesti Liisa on komea ja siitä on kiittäminen Robert Perdziolaa. Lavalle on tuotu muun muassa carllarssonmainen ja hämmentävän kaksiulotteinen hienostokoti, pössyttelyyn sopiva sieniröykkiö vesipiippuineen ja Herttakuningattaren järjestelmällinen puutarha. Lisäksi tanssijoiden puvut ovat upeita, viehätyin kovasti muun muassa Herttakuninkaallisten asuista.

Lopputulemana Liisa Ihmemaassa on kaunista, mutta paikoin pitkästyttävää katsottavaa tarinankerronnan pysähtyessä liian usein liian pitkiin kohtauksiin. Tuotos on tanssillisesti laadukas ja klassinen kokonaisuus, joten katsominen ei harmita, mutta parhaimmat tarinan tarjoamat mahdollisuudet vaikutuksen tekemiseen jätettiin mielestäni käyttämättä.

Baletin esitykset on myyty käytännössä jo loppuun, mutta televisiointi lähetetään 29.10. Ylen toimesta.

Ikiaikaista rakkaudenpaloa kaupungin kulmauksissa

Kulttuurikeskus Caisan salissa on hämärää. Lavalla on neljä valkokangasta ja mikrofoni, siihen ei tosin kukaan puhu missään vaiheessa. Kankaille heijastetaan videokuvaa ja sitä myöten European theatre collectiven FR33MHZ-esityssarjan osa Shakespeare400 alkaa. Auditiivisessa ja visuaalisessa esityksessä on yhdistelty sekä näyttelijöiden että niin sanotusti tavallisten ihmisten lukemia Shakespearen sonetteja David Kozman kuvaamiin muuntuviin videokuviin Helsingistä. Taustalla junnaa Romulus Chiciucin matalataajuinen ambient-musiikki.

Noin tunnin kestävä esitys on pienieleisyydestään huolimatta haastava katsottava. Mieli tempoo milloin mihinkin suuntaan ja ihmettelee videoiden merkityksiä, yrittää löytää punaista lankaa ja yhdistelee asioita hektisesti. Sisällä velloo tarve ymmärtää ja saada kokonaisuus haltuun.

Irti päästäessä olo helpottaa. Kaikella ei ole välttämättä merkitystä tai jos on, se lienee vapaasti löydettävissä. Voin ihan hyvin keskittyä hetkeksi tuijottamaan aaltoilevaa videokuvaa satama-alueesta, metrolaiturista tai kaupunkimaisemasta ja tunnistamaan tuttuja paikkoja.

Sonetit löytyvät sieltä kaiken keskeltä suomeksi ja englanniksi luettuina irtonaisina mutteivät irrallisina pätkinä. Kyse on rakkaudesta, siitä miten se välillä pettää monin eri tavoin ja toisinaan taas jättää sanattomaksi. Vaikka sonetit ovat vanhoja, on niiden sanoma läsnä tässäkin päivässä. Osa tekstistä tosin soljuu ohi korvien, muuntuu osaksi äänimaisemaa ja jää kytemään jonnekin taustalle.

Esityksen jälkeen olo on pöllämystynyt mutta rentoutunut. Pinnalle jää tunne rakkaudesta ihmisiin, kaupunkiin, tähän paikkaan. Aina se rakkaus ei ole ruusuista tai kesäpäivän kaltaista, vaan toisinaan riipivää ja rumaa, mutta rakkautta se on kuitenkin. Ja rakkauspuhetta tähän maailmaan mahtuu aina vähän enemmän.

Dan Brown, mies itsessään on jo käsite. Vuonna 2003 julkaistu Da Vinci -koodi räjäytti pankin ja nimi oli yhtäkkiä kaikkien tiedossa. Nyt vuonna 2016 symboleja tutkivasta professori Robert Langdonista on kirjoitettu jo neljä kirjaa ja niistä viimeisimmästä, vuonna 2013 julkaistusta Infernosta, on nyt tehty elokuva. Vertailun vuoksi päätin tutustua molempiin tuotteisiin hieman ennakkoluuloisin ja matalin odotuksin.

Langdon herää tokkuraisena sairaalasta ja huomaa olevansa yllättäen Firenzessä. Äkillisten käänteiden myötä murjottu professori päätyy pakenemaan sairasvuoteelta äärimmäisen fiksun mutta jokseenkin salaperäisen Sienna Brooksin kanssa ja selvittämään Danten Jumalaisen näytelmän ympärille kiedottua arvoitusta. Pulmat on kaiken lisäksi ratkottava pian, sillä käsissä on koko maapallon ihmisten tulevaisuus kuten tavallista. Niinpä älykäs kaksikko reissaa pitkin museoita ja mukulakivikatua käyttäen salakäytäviä ja pieniä harmaita aivosolujaan ratkoakseen johtolangat ja jättääkseen taakseen useammankin heistä kiinnostuneen tahon jäljittäjät.

Jollain tavalla Inferno tuntuu järkeenkäyvältä. Sen niin sanotun pääpahiksen huoli on todellinen, sillä maapallon liikakansoitus on oikea haaste, joka ihmiskunnan tulisi ratkaista mahdollisimman pian. Lisäksi johtolankojen ratkaisulle on relevantti syy ja Danten maailmaan tutustuminen oli kiinnostavaa.

Kirjallisessa ilmaisussa Brown ei valitettavasti ole vahvimmillaan. Ellipsiksen liiallinen käyttö, yksityiskohtainen juonen kuljetukseen liittymätön arkkitehtuurin ja taiteen kuvailu ja tuskastuttavaksi käyvä toisto turhauttivat. On toisaalta myönnettävä, että Brown onnistui muutamaan kertaan vetämään minua nenästä ja paikoin olin tarinan lumoissa, joten täysin kelvoton teos tämä ei ollut.

Uudenkarheaa elokuvaa pääsin katsomaan Bonnierin kutsuvierasesityksessä torstaina päivää ennen virallista ensi-iltaa. Kirjaa oli minulla tässä vaiheessa lukematta noin 100 sivua. Tavallaan se oli ihan hauskaa, sillä näin varsinainen loppuratkaisu oli vielä selvittämättä ja jotain yllätystä jäi elokuvaankin.

Ron Howardin ohjaaman elokuvan pääosaa näyttelee jälleen kerran viehättävä Tom Hanks ja Siennan rooliin on saatu oikein säpäkkä Felicity Jones. Muissa olennaisissa rooleissa nähdään muun muassa Sidse Babett Knudsen, Omar Sy ja Irrfan Khan. Näyttelijät tekevät tasaista työtä läpi elokuvan ja siinä mielessä moitittavaa ei ole. Erityisesti Khanin kuivakka Provost-hahmo oli kiinnostava ja kirjaversioonsa verrattuna kehitetty ja elävä.

Suurimmat kiitokset on silti annettava David Koeppille, joka on kynäillyt kasaan elokuvan käsikirjoituksen. Turhaan moniaalle venyvästä kirjasta on raakattu ulos monia hahmoja ja sivujuonteita ja keitelty kasaan varsin loogisesti ja nopeaan tahtiin etenevä toimintaelokuva. Tämä osoittautuu myös elokuvan ongelmaksi, sillä mutkia on vedetty suoriksi rankalla kädellä, loppu on käytännössä täysin erilainen kuin kirjassa ja ehkä kiinnostavin osio eli arvoitusten ratkominen sujuu lähes silmänräpäyksessä.

Viihdetuotteina sekä kirja että elokuva ovat mukiinmeneviä. Jos jompikumpi olisi valittava, valitsisin elokuvan Tom Hanksin vuoksi. Kirjassa oli hetkensä, mutta se olisi kaivannut reilusti editointia ollakseen todella se huikean jännittävä ja loputtoman kiinnostava teos, joka se voisi periaatteessa olla. Sääli sinänsä. Langdonin hahmo on todella sympaattinen ja miehen kanssa totesimmekin, että olisi ilo nähdä elokuva tai jopa pitkä tv-sarja hänestä, tosin jonkun muun kuin Dan Brownin kirjoittamana.

Dan Brown: Inferno (Robert Langdon #4)
Bantam Press, 2013. 522 s.
Kansi: Henry Steadman

Tässä kirjassa ei kylläkään käsitellä dinosauruksia.

Max Brooksin World War Z (2006) on ollut meillä hyllyssä jo vuosikausia, mutta päädyin sattumalta kuuntelemaan sen äänikirjana kun se kirjastossa käteen osui. Pelkäsin etukäteen, että tulisin kammoamaan koko kuuntelu-urakan nurkkien takana lymyäviä zombeja, mutta toisin kävi. Monen lukijan voimin toteutettu äänikirja oli kiinnostava kuunneltava ja olisin voinut tankata sen läpi uudelleen vaikka saman tien.

Teos koostuu haastatteluista, jotka kertoja Max Brooks on koonnut matkustaessaan ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa niin sanottujen zombieruttovuosien (zombie plague) jälkeen. Eri kansallisuuksia edustavat haastateltavat kertovat omia kokemuksiaan niin siviilien, lääkärien kuin sotavoimienkin näkökulmasta siitä, miten tauti ensin havaittiin ja miten se levisi kaoottisesti ympäri maailman aiheuttaen tuhoa ja paniikkia. Kymmenen vuotta sodan jälkeen miljoonia zombieita on edelleen olemassa vaikka taudin pahin leviäminen on saatu talttumaan. Maailman rakenne on kuitenkin radikaalisti muuttunut.

Teos kulki mukanani niin automatkoilla kuin marjapuskia peratessakin ja viihdyin sen parissa erinomaisesti. Haastattelut ovat kiinnostavia ja ääninäyttelijät tekevät loistavaa työtä, sen osoittaa myös äänikirjan julkaisuvuonnaan saama Audie Award. Itse zombeista kerrotaan loppujen lopuksi varsin vähän ja kertojat keskittyvät kertomaan omia tarinoitaan, jotka valottavat epidemiaan liittyvää salailua, järkyttävää sotatilaa ja ihmisten hämmennystä uuden uhkan edessä. Ihmislaji esiintyy teoksessa häkeltyneenä ja itsekkäänä, mutta toisaalta myös selviytymiskykyisenä.

World War Z teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion joko vähintään lukea sen vielä paperiversiona ja miksen vielä kuunnella uudelleen. Tässä nimittäin on laadukas äänikirja. Kokeilkaa, vaikka zombiet eivät kiinnostaisikaan.

Max Brooks: World War Z
Random House, 2007. 14 h.
Useita lukijoita, mm. kirjailija itse.

Kuva: Jussi Rekiaro

Aito tunne on helpompi myydä muille kuin kokea itse

Viime vuonna perustettu OMS-teatteri aloittaa toimintansa isolla musikaaliproduktiolla VR:n vanhassa junatehtaassa. Mustaksi musikaalikomediaksi tituleerattu Hyljekuljettaa ihmettelemään tämän päivän keskiluokkaa, joka kipuilee oman olemisensa kanssa ja yrittää olla onnellinen onnistumatta siinä kovin hyvin. Onneksi OMS-teatteri sen sijaan onnistuu, sillä massiivisesti tuotettu produktio on koskettava, visuaalisesti ja musiikillisesti tyylikäs ja muutenkin viimeisen päälle tehty.

Ilmari Jäntti päättää laittaa elämänsä uusiksi ja lähtee risteilylaivalle kolmeksi kuukaudeksi maskottihommiin. Rantaan jäävät tyttöystävä ja nousukiitoinen työ mainostoimistossa. Maskotin puvun alta maailman näkee erilaisin silmin eikä pehmeänä Jaxuhalli-hylkeenä ole niin auvoista kuin luulisi. Vaikeaa on muillakin: Markuksen ja Rebekan parisuhde seilaa karikolta toiselle eikä asiaa auta se, ettei Cecilia-tytär halua puhua kummallekaan. Risteilyaluksen keinotekoisessa todellisuudessa toiveet ja pelot törmäävät eikä kurimuksesta nouse kukaan entisenlaisena.

Tarinassa käytetään huumorintuojina hienosti hyväksi kliseisiä käsityksiä niin hipsterihenkisistä mainostoimistotyöläisistä, tyhjästä risteilyelämästä kuin pastellinvärisistä ruotsalaisista. Pintaa raaputtamalla päähenkilöihin on kuitenkin löydetty syvyyttä ja tarkkanäköinen käsikirjoitus saa oikeasti ajattelemaan. Esityksen jälkeen keskustelimme pitkään siitä, mitä oikeasti lopulta tapahtui ja miksi, ja kuinka hankalissa tilanteissa henkilöt omissa elämissään todella olivat. On arvostettavaa, että tummia sävyjä oli uskallettu ottaa rohkeasti mukaan keveyden vastapainoksi.

Pitkänomainen hallitila on lavaksi haastava, mutta tilanne on muutettu mahdollisuuksiksi. Tanssikoreografiat ovat laajalle levittyviä ja näyttäviä ja tilaa käytetään monipuolisesti koko esityksen ajan. Trukit ja siirtyvät lavaelementit muuttavat tilaa ja tyhjään halliin mahtuu oivallisesti tekemään vaikka upean koreografian 17 pyörällä. Harmillisesti tila tuo myös esityksen ainoan miinuksen, joka on vaikeus saada selvää laulujen sanoista. Ongelma on onneksi vain ajoittainen esiintyessään lähinnä orkesterin soittaessa voimakkaimmin. Esitykseen tehdyt kappaleet ovat tarttuvia ja niihin palaisi mielellään esityksen jälkeenkin. Tarinaan on ripoteltu myös liuta eri hahmojen esittämiä improvisoituja kappaleita, jotka sujahtavat osaksi kerrontaa yllättävän mutkattomasti.

Härliga pastellinväriset taikaruotsalaiset. Kuva: Jussi Rekiaro

Esityksen suola ovat joka tapauksessa sen upeat 23 näyttelijää, jotka taipuvat Meiju Lampisen ohjauksessa vaikka mihin. On vaikea uskoa, että kyseessä ei ole täysammatilaisproduktio. Tekijät tulevat erilaisista taustoista yhdistävänä ominaisuutenaan palo teatterin tekemiseen. Upeat tanssikoreografiat jo mainitsinkin, mutta osaamista on myös nimenomaan siinä lavaolemisessa. Tekemisestä paistaa ilo tehdä kunnianhimoista teatteria.

Musta komedia ei ole helppo laji eikä ole musikaalikaan, mutta Hylje on yllättävän tasapainoinen kokonaisuus ja hoitaa homman kunnialla kotiin. OMS-teatteri on luonut lavalle autenttisen risteilyhelvetin, josta ihminen löytää itsensä jos osaa vain sanoa oikeat sanat ääneen. Hylje jättää kaipuun päästä ajamaan taikaruotsalaisten kanssa pyörillä ja saa miettimään, mitä kaikkea ihminen sulkeekaan sisäänsä kun luulee että kukaan ei huomaa.

Esityksiä on lokakuun loppupuolelle saakka, suosittelen erittäin lämpimästi.

ps. Tunnen muutaman esityksessä mukana olevan ihmisen, mutta muita kytköksiä minulla ei esitykseen ole ja liputkin ostin itse.

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Marissa Meyer: Winter

Meyerin Winter päättää kokonaisuudessaan mainion Lunar Chronicles -sarjan. Viimeisille osille tyypillisesti kuljetaan kohti viimeistä taistelua kapinan kautta. Satupohjana Winterissä on Lumikki, mutta sitä ei seurata turhan orjallisesti vaan vedellään samalla aukijääneet juonenpätkät kiinni ja saatetaan rakkaiksi tulleiden hahmojen tarinat loppuun. Olen näemmä kuitenkin oppinut Bill Willinghamin Fables-sarjan myötä odottamaan radikaalimpia ratkaisuja ja kirjan loppuratkaisu ei tuntunut lunastavan sitä tunnepanostusta jonka sarjaan laitoin. Viihdyttävä teos joka tapauksessa ja kesti yllättävän hyvin yli 800 sivuun paisuneen mittansa.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Syksyllä käänsin katseeni sekä 1940-luvun Siperiaan että tämän päivän Pakistaniin. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teoksessa matkataan hyytävän kylmään Siperiaan epätietoisuus sydämessä ja Malalan tarinassa matkataan hätäkuljetuksena Pakistanista Iso-Britanniaan Talibanin ammuttua sinua kasvoihin. Sekä Malalan että Sepetyksen teosta suositteli minulle viime keväänä eräs oppilaskaksikko, kiitos teille jos tätä luette.

Harmaata valoa repäisee henkilönsä rauhallisesta arkielosta kotoa Liettuasta ja sulloo heidät täpötäysiin junanvaunuihin matkalle kohti Siperian vankileirejä. Lahjakas piirtäjä Lina yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä toisaalla viedylle isälleen kamppaillessaan samalla selviytymisestä äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Tarina Siperiaan kuljetetuista liettualaisista perustuu kirjailijan isosedän perheen tarinaan ja pohjaa siten tositapahtumiin 1940-luvun Neuvostoliiton vallan aikana.

Sepetyksen tekstin tunnelma on voimakas ja vaikuttava. Päällimmäisenä tunteena on järkytys ihmisen epäreiluudesta ja julmuudesta, onneksi perässä seuraa jonkinasteinen helpotus siitä että kaikille ei käy huonosti ja toivolle on maailmassa vielä sijaa. Hienoa teoksessa ovat sen hyvän ja pahan väliset harmaan sävyt: äärimmäisissä olosuhteissa on tehtävä ratkaisuja, jotka harvoin ovat parhaita mahdollisia.

Näiden ajatusten jälkeen Malalan kertomus on entistä kylmäävämpää luettavaa. Eikö ihminen tosiaan opi omasta historiastaan mitään? Malala Yousafsai nousi maailman tietoisuuteen kirjoittaessaan blogia BBC:n urdunkieliselle sivustolle elämästään Talibanin alaisuudessa ja esiintyessään sittemmin isänsä kanssa ja yksin erinäisissä haastatteluissa puhuen tyttöjen koulutuksen puolesta. Lokakuussa 2012 talibanit hyökkäsivät koulubussin kimppuun ja ampuivat Malalaa ja kahta muuta tyttöä. Malalaa ammuttiin päähän, mutta nopeiden ratkaisujen avulla hänet saatiin ensin pidettyä hengissä ja sitten siirrettiin Isoon-Britanniaan kuntoutumaan. Vuonna 2014 Malalalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto yhdessä Kailash Satyarthin kanssa.

Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa on tärkeä kirja. Malalan ja toimittaja Christina Lambin yhteisteoksessa käydään läpi Pakistanin epävakaata historia ja Talibanin valtaannousua ja kerrotaan millaista elämä ennen rauhallisessa Swatin laaksossa yhtäkkiä oli. Tapahtumista on kyllä lukenut uutisista, mutta Pakistan on fyysisesti niin kaukana että asiaa ei ole tullut ajateltua, no, ajatuksella. Malala antaa tapahtumille kasvot. Tyttö, jonka lempiväri on vaaleanpunainen, joka kaipaa takaisin Pakistaniin ja haluaa päihittää ystävänsä luokkansa parhaana opiskelijana on yhtäkkiä henkilö, jonka lähes koko maailma tuntee ja jonka tehtäväksi on nyt sälytetty olla tyttöjen oikeuksien puolestapuhuja.

Teos avaa kiinnostavasti sellaisen maailmankolkan historiaa josta itse tiedän vain vähän. Politiikan ja historian selostuksen ohella kerronta on kuitenkin myös hyvin henkilökohtaista ja sävyttyy Malalan perheen elämän kokemusten kautta. Malalasta annetaan kuva ahkerana tyttönä, joka silti on selkeästi vielä lapsi tai ainakin nuori, sellainen joka riitelee välillä ystäviensä ja veljiensä kanssa. Tarina on hämmästyttävä. Samalla se kertoo paljon myös ihmisluonteesta: Malalan sairasvuoteelle tulvi kortteja ja lahjoja ympäri maailman, sillä hän oli tunnettu kasvo. Pakistanissa hoidettavien sairasvuoteet tuskin tulvivat kukkalähetyksiä.

Molemmat teokset toimivat itselle hyvänä muistutuksena siitä, että vaikka se oma napa kieltämättä lähinnä onkin niin oikeasti kannattaa lukea niitä uutisia. Vaikka itkettää ja pännii ja ahdistaa. Ja jos joskus voisi vaikka tehdä jotakin, löytää sen jonkun lahjoituskohteen josta toivottavasti menevät rahat oikeasti oikeaan paikkaan. Ehkä joskus olisi maailma, jossa kaikki saisivat asua kotimaassaan niin halutessaan ja jossa kaikilla olisi oikeus opiskella, kaikilla oikeus olla lapsi.

Harmaalla valolla kuittaan HelMet-haasteen kohdan et ole ikinä ennen kuullut kirjasta ja Minä olen Malala -teoksella kohdan Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa (Between Shades of Grey, 2011)
WSOY, 2011. 354 s.
Suomentanut: Marja Lyytinen

Malala Yousafsai ja Christina Lamb: Minä olen Malala: koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa (I am Malala: The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban, 2012)
Tammi, 2014 (uudistettu painos). 292 s.
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Kansi: Mario J. Pulice ja Ploy Sipirant

Kuva: Marko Mäkinen

Helou Jemina

ja kiitos sun upeasta Jeminan monta elämää -show'sta eilen! Olin aika väsynyt kun tulin paikalle, mutta sun vaaleanpunaisiin unelmiin verhottu salonki otti lämpimästi vastaan myös uupuneen kulkijan. Toivotit lentoemopersoonassasi meidät myös niin ystävällisesti tervetulleeksi että eihän siinä voinut kuin piristyä.

Välillä kyllä ihan säikähdin monipersoonallisuuttasi, vaihdoit niin nopeasti roolista toiseen että hirvitti. Aika rääväsuisia myös ne jotkut, Annet ja Mairet vai mitä niitä oli. Ja sit välillä olin ihan pihalla, että mitä nyt tapahtuu ja mitä sä yrität sanoa. Sä oot niin nopee!

Toisaalta olit kyllä tosi ihana ja herkkä. Vaikka välillä kiroilit ja mitä, niin liikekielesi on valloittavaa ja oot tosi hyvä tanssimaan ja ilmaisemaan itseäsi. Jotain tosi koskettavaa sussa oli, haavoittuvaisuuttakin, vaikka ovelasti sitä yritit sitten peittää. Ja sun vaatemallisto on upea, se printtiaamutakki, ou jee.

Lopetit esityksen niin kuin diivan pitääkin, yleisö söi kädestäsi kun pyörähtelet vaaleanpunaisissa tyllihelmoissasi ja laulat if only we could always live in dreams. Ihan vaan tuon hetken takia sua kannatti tulla katsomaan. Kerro sille Karttusen Jyrkille kans terveisiä että on se aika ystävällinen kun on antanut kehonsa sun käyttöön tällaisella kokonaisvaltaisella tavalla.

Pus ja kiitos,
Linnea

ps. Mun mielestä se Merylkin on kyllä aika ihana, vaikka imitoit sitä kyllä herkullisesti. Kannattaa katsoa Kuolema pukee häntä jos et oo nähnyt, siinä ois sulle hyvä taistelupari se Merylin hahmo siinä.

pps. Kiitos karkeista, ne oli hyviä.

ppps. Tässä on sulle viel mun emansipaatiotanssivideo, mulla ei oo pinkkiä eikä glitteriä mut kuiteski!

Video, jonka Linnea (@kujerruksia) julkaisi19. 10ta 2016 klo 12.49 PDT

Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Miten muodostat kuvan siitä millainen itse olet? Muun muassa näitä kysymyksiä ajattelin katsoessani Joonas Veijasen esikoisohjausta Minävaurio. Vain viidelletoista katsojalle kerrallaan esitettävä monologiesitys koostuu palasista, jotka eivät ensinäkemältä liity toisiinsa mutta nivoutuvat lopulta yhteen minäkuvan muodostuksen palasiksi.

Lähtökohtaisesti ajatus itsestä kertovasta esityksestä herättää mielikuvia oman navan kaivelusta, se ei herätä mielenkiintoa. Minävaurio osaa kuitenkin nostaa esityksen pois sulkeutuneesta minäkeskeisyydestä yleisen tarkastelun alle. Ensivaikutelma on tärkeä, miten muodostat muille oikean kuvan itsestäsi? Vai haluatko huijata, näyttää olevasi jotain muuta? Lavalle nostetaan erilaisia hahmoja kirkkaiden valojen alle ja altistetaan minuudet vaurioille, niihin hetkiin jolloin illuusio särkyy ja jotain pääsee suojausten ohi.

Alf Blomquist ottaa lavan haltuunsa luontevalla varmuudella. Vaikutun lisää, kun luen esityksen facebook-sivulta että Blomquist ei edes ole virallisesti näyttelijä tai alan opiskelija. Ilmaisu on monipuolista ja fyysistä, tarkka kehonhallinta ei selvästi ole esiintyjälle vierasta. Lavalla nähdään sekä lähes mauttoman överiä karikatyrisointia, vakuuttavaa, rauhallista olemista että ketterää improvisointia. Unikohtauksessa puolestaan nähdään tai tarkemmin kuullaan herkullista eläytymistä lassijaleevimäiseen tapaan.

Alkuvaiheessa kohtaukset tuntuvat paikoin turhan pitkitetyiltä, asia ei etene ja oma ajatus alkaa harhailla jonnekin aivan muualle kun hiljaisuus vain jatkuu. Tiivistämiselle olisi ollut tilaa, esityksen vahvuudet ovat sen tiivissä tunnelmassa ja arvaamattomuudessa. Toisaalta loppukohtauksessa venyvä hetki ja tyhjä tuijotus puoltavat paikkaansa, vaikuttavaa näkyä minäkuvan särkymisestä katsoin lumoutuneena.

Palasista koostuva esitys jättää mieleen vahvoja visuaalisia kuvia, Griegin Vuorenpeikkojen tanssi jää kaikumaan päässä. Teema on kiinnostava ja teknisesti esitys on taitava Minävaurio vaikuttaa vaivihkaa, onnistuu kietomaan pikkusormensa ympärille. Esityksestä välittyy into tekemiseen ja uuden kokeiluun sekä itsensä alttiiksi laittamiseen. Illuusioiden särkymiseltä ei säästy kukaan.

Esitys on Joonas Veijasen teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa. Esityksiä on 28.10. asti, lippuja puolestaan jäljellä vähän esitystilan pienuuden vuoksi.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kävin kesällä katsomassa Ylioppilasteatterin uuden Lapualaisooppera 2016 -näytelmän ja lähdin sieltä kuulaana iltana pois melkoisen hämmentyneenä. Alkuperäisteksti ei ollut tuttu kuin nimeltä ja syvin sanoma jäi jonnekin kaiken tekemisen alle piiloon. Sapetti, joten päätin paikata aukon sivistyksessä ja lainasin kirjastosta sekä Arvo Salon alkuperäistekstin että vuoden 1966 lavaversiosta tehdyn nauhoitteen.

Lapualaisooppera saa kimmokkeensa todellisista tapahtumista. Salon teksti riepottelee näkyville Lapuan liikkeen väkivaltaisuudet, muilutukset ja murhat, eikä säästele sanan säilää. Punainen vasemmisto pysyy tekstissä passiivisen vastarinnan ja rauhan kannattajina. Kuten kesän esityksessä myös tässä nauhoitteessa minulle esille nousivat erityisesti vasemmistokansanedustaja Lyytin laulut Antakaa anteeksi vähän kaikille ja Ei väkivaltaa.

Salon tekstiä lukiessa mieleen palasi kohtauksia Mustikkamaan kallioilta ja viittaukset asettuivat oikeaan järjestykseen. Näytelmä tekee heti paljon enemmän järkeä, vaikka varsinaista järkeä ei Lapuan liikkeen hahmojen hurmoksellisessa väkivallankaipuussa tuntunut edelleekään olevan.

Näytelmää läpikäydessä valkeni myös, miksi juhlavuoden lisäksi näytelmä on taas ajankohtainen. Kansalaisia kiihotetaan toisia vastaan sanoin ja teoin, ilmapiiri on jakautunut. Hirvittää. En myöskään ihmettele miksi näytelmä on herättänyt niin paljon kuhinaa ilmestyessään, olihan varsinaisista tapahtumista siinä vaiheessa vielä verrattain vähän aikaa eikä teksti päästä syyttämiään helpolla. Varsinaisena näytelmänä tämä ei tosin ollut kovin kummoinen, kerronta on viitteellistä ja hyppivää, mutta selvästi nyt on menty sanoma edellä ja se sallittakoon.

Kaj Chydeniuksen säveltämät laulut ja ratiseva nauhoite vievät ajatukset kuusikymmentäluvun teatterilavoille. Vaikka nauhoitetut repliikit kuulostavat vanhanaikaisen suomifilmimäisen huvittavilta, ei kuunnellessa naurata. Ihmiset uskoivat asiaansa, tekivät niin kuin parhaaksi näkivät ja hyvää siitä ei seurannut. Välillä kadutti, vähän, mutta kun tielle oli lähdetty oli sillä pysyttävä ettei joutunut joukon ulkopuolelle.

Lapualaisooppera oli kiinnostava joskin surullinen katsaus historiaan, joka valitettavasti tuntuu toistavan itseään. Voitaisiin ehkä siirtyä suoraan näytelmän päättävään kappaleeseen Me emme tee mitä emme tahdo ja laulaa:

Ei väkivalta meitä pakottaa
voi itse väkivaltaa käyttämään.
Ei voimaintunto saata eikä saa
sen voimaa muille meitä näyttämään.
Väkivaltaa emme tahdo.
Väkivaltaa emme tee.
Vain heikko vaatii väkivaltaa.
Vain heikko tottelee.
Mitä emme tahdo emme tee!

Arvo Salo: Lapualaisooppera
Tammi, 1966. 113 s.

Arvo Salo ja Kaj Chydenius: Lapualaisooppera
Siboney, 1996. Äänite vuoden 1966 esityksestä.

Lavalta: Sinuus (Kansallisteatteri)

Garth Stein: The Art of Racing in the Rain

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Äänikirjaa äänikirjan perään

Lavalta: #Hope (Duo D'LYh/Kanneltalo)

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (Ruusujen sota #1)

Lavalta: Strippiklubi Fingerpori (Teatteri Kultsa)

Lavalta: Strippiklubi Fingerpori (Teatteri Kultsa)

Liikkuvaa kuvaa: Bridget Jones's Baby (2016)

Lavalta: Do be do (Oblivia/Cirko)

Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Kansallisooppera)

Lavalta: FR33MHZ: Shakespeare400 (European theatre collective)

Dan Brown: Inferno (kirjana ja elokuvana)

Max Brooks: World War Z

Lavalta: Hylje (OMS-teatteri)

Lyhytmietteitä lokakuussa

Lapsia sodan jaloissa faktassa ja fiktiossa

Lavalta: Jeminan monta elämää (Helsinki Dance Company)

Lavalta: Minävaurio (Metropolia)

Arvo Salo: Lapualaisooppera